Koko omaishoidon lähtökohta oli väärä. Piti näyttää, että olen kuulkaas yrittänyt.

Lyhyen kuntoutusyksikköajan aikana toukokuussa, kertoi synkkääkin synkemmin, ettei mieheni kävelykyvystään huolimatta ole mikään helppo hoidettava. 

Jännintä asiassa on, että kun älylliset toiminnot menevät epäkuntoon, se näkyy myös fyysisellä puolella. Jos käsky seisomaan noususta ei mene toiminnoksi, jää ylösnousu tapahtumatta.

Ja yllättävästi kaikki jääkin omaishoitajan tai avustajan tehtäväksi.

Osittain siksi poden nyt selkäsärkyä. Ja kiehtova ajatus on hakea saikkua, koska se minulle kaiken tämän kärsimyksen jälkeen kuuluisi monista muistakin syistä. Vaan pitää pedata mahdollista vakipaikkaa syksyn aikana. Pitää näyttää, ettei ole kyseenalaista jaksanko tehdä vastuullista ja haastellista työtä. Ei ainuttakaan viitettä siihen saa nyt antaa.

Se tosiasia, ettei viikon lomalla tee mitään, on ollut kyllä tiedossa. Mutta jos et voi pitää lomiasi, koska lomitat vakiporukkaa.... minkäs teet. Se tosiasia, ettei töitään kannata ottaa mukaan matkalle (lue: omaishoidon tehtäviä) tuli tällä kertaa koettua kantapään kautta.

Jumalaton toivottomuuden tunne, ettei tästä mitään tule, ajaa mielen matalaksi. Mutta pitäisi nyt muistaa, etten alunperinkään lähtenyt toiveikkaana tähän hommaan. Lähdinpä täyttämään velvollisuutta, johon minut mielestäni on väärin perustein pakotettu.

En tarkoita miehen sairastumista, mihin hän itse on suurin syypää tehdessään tyhmiä ratkaisuja omasta terveydentilastaan viime vuosisadalla. Hän voisi kantaa nyt nämä seuraukset yhtä yksin kuin on tehnyt päätöksetkin jättää käymättä diabetesneuvolassa, jonne hänelle varattiin työterveyshuollosta aika vuonna 1996!

Hänen itsekkäiden ratkaisuiden vuoksi, minä olen menettämässä oman jaksamiseni ja mielenterveyteni. Tätä taustaa nähden, en ole velvollinen häntä hoitamaan ja menettämään siinä sivussa yksityiselämäni ja etenkin kotini.

En ole kylmä enkä laskelmoiva. Olen realisti, jonka on tehtävä itseään kohtaan väärin, toteuttaessaan tätä kirottua hoitopolkua. Miehen laitoshoito häämöttää lähitulevaisuudessa. Kyse onkin enää lähinnä siitä, että millä aikataululla.

Asia, joka pitää saada kuntoon, ennen suurempia ratkaisuja on saada vakityöpaikka. En tiedä jaksanko odottaa miehen vanhempien kuolemaa tai laitoshoitoon joutumista. Tai dementoitumista. Miksi edes heidän tunteitaan ajattelisin? Yksinhän minä tätä työtä teen.

Joka tapauksessa alan selvitellä pikkuhiljaa miten mies siirretään pois kotihoidosta. Ja etenkin mihin. Ja mitä se maksaa ja mitä se merkitsee ja mitä pitää tehdä ennen sitä.

Kuntoutusyksiköstä saisin kyllä hyvin tietoa ja tukeakin tähän prosessiin. Kunnasta en. Ja seuraava kerta kuntoutusyksikössä on vasta ensi keväänä. Ainakin siihen asti pitäisi kitkutella. 

Laitoshoitojaksoja on lisättävä. Muutettava säännöllisemmiksi. Jos jään työttömäksi syksyllä, pidän miestä osastolla ja huilaan. Kuvittelen, että nyt tuli lomat.

Alan siis haaveilla kotihoidon päättymisestä. Hyi minua. Mutta silmät aukesivat lomaviikon aikana. Totaalisesti. Juu, tiedän, että vielä ne umpeutuvat tässä välillä monta kertaa ja homma pitkittyy, mutta valoa kohti mennään. Toivottavasti ei liian myöhään.