Eilen sitten nohevoiduin.

Ehei, en ihan hankkinut laitospaikkaa miehelle.

Vaan laitoshoitoa tuolle autolle. Tai sen renkaillekin. Viittä vaille valmiit, etteivät lojahda alta. Toisessa tulee jo teräslankoja esiin... öhöm. Joten en aja enää asvalttiteitä. Onneksi työmatka onkin lähinnä soramonttua.

Aurauskulmat on syy kulumiselle ja syy niiden muuttumiseen on tuossa soramonttutiessä. Moni on rikkonut autonsa tuossa kulkiessan pahemminkin, joten liips, liips meikäläinen nuolaisee haavansa kaikessa hiljaisuudessa lompakolla.

Tänään on tarkoitus viedä auto korjaamolle iltavuoron ajaksi ja jos luoja suo se on kunnossa, kun vuoro päättyy.

Kaikki tällainen syö voimia kohtuuttomasti. Ja kun voimia ei ole hoitaa asioita normaalilla nopeudella... ja kun se puhelimella soittaminen on tuskallista ja ja ja

@ @ @

Muuten omaishoidon tilanteesta. Olen ihmeissäni siitä, että olen ollut nyt pari vuoroa töissä ja jaksan eri asenteella täällä kotonakin miestä hoitaa. Siis paremmalla. Tulee vain toteen, ettei minua ole tarkoitettu kykkimään kotona miehen kanssa.

Mutta ei tämä havainto nyt muuta oikeasti yhtään tätä laitoshoitoon siirtymissuunnitelmaa, vaan antaa turvallisuuden tunnetta, että on oikeasti aikaa valmistella laitoshoitoon siirtymistä enemmän. Kyse ei ole siis kriisistä, kunhan saan apua tuohon hoitamiseen ulkopuolelta. Ja kohtahan mies kulkee taas toimintakeskuksessa hankkeessa.

Ja kohtahan hän on viikon osastolla, että avustaja saa huilata ennen viikon matkaa Hossaan Soluku-lomalle. Joten minulla olisi lomaa omaishoidosta, vaan ei työstä. Mutta tasan ei käy onnenlahjat.

Ja ei nuo työt taida katketa vieläkään, vaikkei sitä ihmeen hienoa juttua ole tapahtunutkaan, että vakipaikka olisi tyrkyllä. Muilla on ylitöitä.... niitä pitää tehdä pois. No, positiivista on että minä ja palkka sitten juoksemme. Mutta kyllä olisin mielelläni muutaman viikon ollut työttömänäkin ja huilannut. Ihan oikeasti.