Varmaan osittain siksi, että tämä on viimeinen vapaapäivä, eikä tämä olo nyt ole yhtään työtä vailla. Hengittäminenkin on jo työtä. Ja päivän saalis on hyvä, jos olen yhtään tiskannut. Miehen hoitohan on ... kuin pläkki. Kuin peltiä naputtelisi. Siitä vaan ohimennen tekemistä.

Hermostuttaa kai lähinnä se, miten saada sairaslomaa lisää. Ilman sen suurempia ponnistuksia. Eli soitto vastaanottoon iltapäivällä, jotta saan samalla miehen Marevanlääkitysannokset kysyttyä.

Mutta kauhu lamaa jo keuhkot nyt, jos joutuu töihin ponnistelemaan. En ymmärrä miten onnistuin tempomaan töissä pari viikkoa... vaikka notkahdushan tapahtui heti sairaslomalle jäätyäni.

Yöt menee. Kuluu ne huonosti nukkuenkin. Mies riippuu taas milloin patjan ulkosyrjällä, milloin sisäsyrjällä, joilloin minun pitää tökkiä se vuotava ja erittävä täkkikoteloinen omalle puolelleen. En tiedä tosiaankaan miksi tuo riiputtaminen on ollut suosikkiasento vammautumisen jälkeen.

Viime yönä kuulin pakastimesta uuden soundin. Tsörr-tsöööör-tsörr-tsööööör. En tiedä miksi se innostui uusiin ääniin eteisessä, mutta makuuolohuoneenovi oli sellaisessa kulmassa, että ko. ääni herätti kohta nukahdettuani suurella vaivalla keskiyöllä. 

Pakastimen tiivisteet vuotavat. Ja ilmeisesti kompostiastia ei painollaan ollut kohdistettu keskitetysti, joten koneistokin tuntui nyt reagoivan siihen. Ainakin yöllä. Äänestä tuli mieleen, että isommanpuoleinen tukkirekka kiipeää kylänmäkeä ylös... Ja kun se mäki tuntui olevan loputtoman pitkä.

Keskiyölle meni unoset sen vuoksi, että asettauduin katsomaan selälleni tractor pullingia miehen seuraksi. Kohta tajusinkin että kädet pääntyynyn alla on vika-asento käsivarsien mielestä. Auts, auts. Osuutta asiassa ei tietenkään ollut sillä, että olin nukahtanut ja kuorsata kirnusin kovemmin kuin yksikään telkkarin traktori.

Tarviin vain unta, unta ja unta. Taudin saatuani en ole onnistunut nukkumaan öisin riittävästi useampana yönä, joten ....

Noh, kuten tavallisesti herättyäni kahdeksan jälkeen päikkäreiltäni... keitin kahvia ja sitten sitä kummasti jo piristyi valvomaan. Tavallisesti yöunet eivät kahvista enää notkahda, mutta tällä kertaa päikkäreiden läheisyys oli tuhoisaa.

Sen lisäksi piti herätä yöllä tajuamaan, että koska miehen lompakko on hukassa... ei ole tälle päivälle pankkikorttia mahdollisia silmäpolimaksuja varten. Onneksi löysin sitten samassa nipussa taksikyytilapun ja ymmärsin lisätä vanhan lompakkoni ja sinne vapaakortin ja tukun rahaa omasta lompakostani.

Jos hyvin käy, tukku rahaa palautuu koskemattomana minulle iltapäivällä.

Jos hyvin käy, yritän ihan vähän siistiä kuistia. Siitä on tavarat lähteneet jo viime viikolla mutta sellainen iloinen sekamelska vielä jäljellä. Ja etenkin jos vielä tiskaisin, sillä en tunnu pääsevän siinä hommassa grande finaleen mitenkään.