En ole nähnyt elämäni käsikirjoittajaa, mutta aion kyllä irtisanoa tämän työsuhteen, jos vain hänet tavoitan.

Jostain syystä kaikki mitä yritän kariutuu. Ja minä yritän, sovittelen ja suunnittelen. Teen kirjoja ja allakoita, kalentereita. Yritän olla sopeutuvainen ja yritän sittenkin pitää puoleni. Perustella miksi näin, miksei onnistu. Aina ymmärretään kantani ja vakuutetaan, että kyllä aivan oikein.

Ja sittenkin. Turhaa. Turhauttaa.

Yhtä varmasti näemmä kuin tuo saha soi arkisin aamuvuoroissa, minun elämääni ohjailee epäonnistuminen. Onneksi suhtaudun asiaan enemmänkin huumorilla kuin suuttumuksella. Ainoa mikä murehduttaa on se, että panostan suuren osan voimistani suunnitteluun ja se ei sittenkään tunnu johtavan mihinkään. 

Siis minähän jo täällä kerroin jääväni heti alussa seuraavaa työvuorolistaa viikoksi lomalle ja kenties jopa reissuun. Työlistan sain eilen ja laatijan otin puhutteluun. Ei lomasta tietoakaan. Katsottiin lappuani. Siinä oli nuotteja sen verran, että ylimmäinen rivi oli jäänyt sitten huomiotta ja sitä lomaa sitten vasta seuravalle listalle, jonne sitä olin toivonut.

Ja kun katselin reissuun lähtijöiden listoja... ei tuo yksi hyväkäs ollut edes vapaalla, joten katsoin reissun peruuntuneeksi. Kukaan ei vain minulle asiaa kertonut. Niinpä niin. Minä olenkin ainoa, jolle tuo suunnittelu on ihan kiva pikku harrastus eläinten ja miehen hoidon suunnittelun lisäksi. Joten ei sitten kamut. Ei lähdetä.

Mutta kuten kerroin teen puolikasta. Eli jos viikkotyöaika on 40 h teen 20. Meillä tosin viikkotyöaika on se 38 ja risat. Joten eihän tuota kolmen viikon jaksolle mahdottomia kerkiä. Ja tulee vapaata ilman lomien pitämistäkin, joten ehkä elämäni käsikirjoittaja tietää enemmän kuin minä.

Mutta kaikki meni taas ihan uusiksi.

Onneksi toimintakeskus on ihan oikeasti avautunut. Vapaillani on siis miehellä hoitopaikka edes päivisin. Iltaisin saa mennä sitten verstaalleen. Tai sitten saa avustaja tulla tänne, jos keksin muualle menoa. Mutta taas se sitä turhauttavaa suunnittelua tarvii. Sitten mennäkseen myttyyn.

@ @ @

Eilen oli rankka päivä. Aamuraportilta lähdin kuin juna pois, kun yskitti niin paljon, että pelkäsin oksentavani lattialle. Onneksi olin suihkuttamassa ihmisiä. Siellä kosteus takasi hyvinvoinnin. Noh, siis ei yskittänyt ja silleen.

Kotiin tulimme muutenkin riehakkaana tytön kanssa. Toteamaan, ettei grillata. Että ukkonen se siellä. Mutta äkkiähän tuo meni sitten ohitse. Mutta palaset oli silloin jo syöty.

Yskitti vietävästi ja yritin tässä koneellakin olla, mutta tuli sitten äkkilähtö, kun kylkeen alkoi sattumaan. Eli kylkikyllikki on nyt sitten kipeä, eikä anna istua kauaa. Tytär joutui koneenkin sammuttamaan, kun en itse kärsinyt sitäkään tehdä. 

Töissä tein taas suuria juttuja. Saan niistä enempi risuja, mutta on kai kusi mennyt päähän kun en kysy muiden mielipidettä. Kyse on itsemääräämisoikeuden kaventamisesta laitoshoitoon siirryttäessä. Että kuinka rajua sen pitäisi olla. Päätöksiini ei olla kyllä tyytyväisiä, mutta koska olen kuullut nyt eri osapuolia - lukuunottamatta kollegoita - katson, että olen toiminut ammattimaisesti.

Ei ole helppoa olla minä. Ja hauskaa on olla minä, kun huomaa, että minunkin elämälläni saattaa olla merkitystä. Jossei muille ihmisille, niin minulle itselleni.

@ @ @

Edellisiltana tyttäreni oli lähdössä pohjoisiin asumaan. Kirosi työvuoron jälkeen koko kunnan alimpaan hornaan. Nauratti. Ihan kuin minä. Minä vain en tällä hetkellä ole lähdössä mihinkään. Joten totesin, että varmaan jää meidän lähtemiset tällaisiksi yksittäisiksi puheiksi.

Onkin hyvä, että tuntee voivansa tehdä oikeasti valintoja. Minä näet vielä pari kuukautta sitten luulin olevani naimisissa tämän kunnan kanssa. En enää. Aivan kuin voin tehdä avioeron tai aivoeron, voin tehdä kuntaeron. Koska minulla ei ole juuria täällä, toisin kuin tyttärellä, eikä minulla ole vakipaikkaakaan, mitä menettää. Tosin palvelusvuosia kuntaan on kertynyt monta, joten se olisi ainoa menetys. Ja muistot tässä talossa, joka kai ensimmäisellä myrskyllä lyhistyy kasaan.

@ @ @

Juttelin ex-lastenhoitajamme kanssa. Hänen äitinsä on iäkäs jos on hänen tyttärensäkin. Asuu kotona poikansa kanssa, jolla on suuria terveydellisiä ongelmia. Siis tämä äiti asuu. Ei tarvitse kuulema muuta apua kuin tyttärensä selvitäkseen kotona. Ja he kaikki ovat yhtä sairaita eivätkä tosiaan voimissaan hoitamaan toisiaan.

En siis kannata vanhusten loputonta kotihoitoa. Sillä tällaista se nykypäivänä on. Joko vanhus on yksin, todella yksin. Tai sitten häntä hoitaa uupuva omainen.

Koko keskustelun aikana minä mietin kuumeisesti miten voisin auttaa.... hoh-hoh, todella sairasta. Minäkö auttaa? Itsekin hukkuva... taidan vetää syvyyksiin mukanani. Tulkaa tutustumaan mertensalaisuuksiin. Mielen mustiin syövereihin.

Olen siis vieläkin ihminen joka ei ymmärrä omia rajojaan. Tai ajatuksissaan. En siis yrittänyt ääneen mitään apua tarjota. En edes luvannut kylässä käydä kuin ajatusasteella. Siis sanoin, että käyn ajatuksissani luonasi. Ehkä joskus nyt kuitenkin lähden käymään ihan livenä. Ihan vain vertaistuen vuoksi.

@ @ @

Tänään en jaksa suunnitellakaan sitä lähiviikkojen elämääni. Sehän on turhaa. Tai tuntuu siltä juuri nyt. Minä menen syömään jotain hyvää. Ja olen tietysti kyvytön kuluttamaan sitä energiaa, sillä olen sairaana ja pitää levätä ja ja ja

Pimpeli-pompeli herukoita tippu, niitä oli pensaan alla aikamoinen nippu....

Miksi rastaat ei syö marjoja? Ei kai mustikat voi olla parempia?