Kyllä maalla on mukavaa. Niin hiljaista, että korviin ottaa. Ja hiljaisempia aikoja kohti olemme kovaa vauhtia menossa. Mökkiläiset havahtuvat lomien loppumiseen ja palaavat muodostamaan Myyrmanniin extrapitkiä jonoja ostoskeskukseen.

Tervemenoa.

Vaan elämä jatkuu täälläkin. Metsät on hakattu. Ja ne pirulaiset vesakoituu. Ja löytyy sitten työlistaan sellainenkin vuoro, että nyt menet sinne Efraimintyttären lähimaastoon soittamaan sahaasi, metsien mies.

Luulin, että vastapäinen kaupunkilaistaustainen mökkiläiseni se siellä pikkupikkuraivuuta tekee. Siis eilen kun puolilta päivin tuo konsertti alkoi. Tajusin kohta, ettei kyseessä olekaan moottorisaha vaan raivuri. Voi vinde.

Onneksi ei ole yövuoroja. Ja että pitäisi aamulla nukkua. Onneksi nukuin viime yönä kunnolla. Siis jo kymppiuutisilta tutimaan ja kosotin ihan aamuseitsemään kirkumaan tytölle, että nyt kyllä myöhästyit. Vaan hän menikin vasta kahdeksaan.... joku vain ei ole kuullut tuotakaan.

Tytär puolestaan on menossa yövuoroon sitten kun saa tämän pätkäaamun tehtyä. Tekee minun sairaslomaani... kätevää.. tytölle töitä minä lusmuan täällä kotona...

Ronkka on nauttinut lämmöstä ja hitaista venytyksistä kun olen siivonnut toissapäivänä vähän hyllyjä. Tiedän, että pahaoloni on osittain tämän pölyisen tavarahelvetin aiheuttamaa, joten pakotin pikkusiivoukseen.

Eilen sitten lekottelin keinussa kuunnellen Ipodilla musaa. Koska se raivoava raivurimies soitti omalla pelillään tien toisella puolella. Ja liikutuin kuunnellessani Verdin Aidan yhtä kohtaa. Sillä tuli mieleen, että tytön kanssa haluamme Hamina Tatttoseen.

Miksi siitä liikuttua? Koska se johti ajatukseen, kuinka vaikeata minun on lähteä yhtään mihinkään. Ettei tämä ole mitään elämää. Että tämä on monella tapaa vankila. Kuin kupla. Jossa on minä ja minun mies. Ensin meni mies ja sitten minä hölmö lupauduin kuplaelämään.

Ja minä itkin siinä ihanassa puutarhakeinussani kuunnellen Verdiä. Ja Linkin Parkia ja ihan mitä sieltä nyt tuli. Monta kappaletta itkeä vollotin. Yritin löytää selkeää ajatusta mikä mättää. Mitä tehdä? Mitä toivoa elämältä? Olenhan vasta 45. Olenhan jo 45. Jos elän vielä toiset mokomat vuodet... on kai tässä mietittävä vielä oikeuksia ja velvollisuuksia.

Tajusin, että tulisi aina olemaan vaikeaa tässä ympäristössä asuminen. Leima on ja se on syvässä. "Tuo se vietti kuplaelämää. Ei jaksanut hoitaa miestään, vaikka on itsekin hoitaja. Minkälainen hoitaja voi laittaa miehensä laitokseen?" jne.

Ehkä pitäisi muuttaa pois. Varsinkin jos vakityötäkään ei tarjota ties moneen vuoteen. Mikä täällä pitää minua? Pohjoiseen kaipaisin tosi paljon. Ja sinne haluaisi tyttökin. Jos vain ottaisi ja lähtisi elukoineen päivineen. Sitten kun löytäisi sen loppusijoituspaikan miehelle.

Sillä pitäähän hänen saada nauttia suvustaan, joka tosin ei ole kauheasti osannut osallistua haaksirikkoisen elämään. Eikä syynä ole minun välirikkoni suvun kanssa. Meni vain vuoden koeaika umpeen. Että kiitos vaan miehen suku tuesta ja kaikesta.

Vuoden ajanjakso on ollut aika pätevä seuranta-aika muuhunkin kuin yritysmaailmassa osakkeidenomistajille. Ensimmäinen neljännes, osavuosikatsaus. Huonosti  menee.... millaisia säästöohjelmia, tehtaan sulkemisia... YT neuvotteluita ja irtisanomisia.

Sitä minä alan harrastaa ihan yksityisesti. Olen tehnyt sitä miehen vammautumisesta lähtien huomaamattani. Vuoden syklejä. Välitilinpäätöksiä. Johtopäätöksiä. Muutoksia ja - etenkin tappioita.

Kun tytär tuli kotiin, kerroin ajatuksistani. Hänkin on aiemmin tästä ajatuksesta poismuutosta kuullut ja sanoo, ettei se enää tunnu niin pahalta. Sanoin, että jos vuosi annetaaan aikaa katsoa tuo työelämäpuoli ja sitten tehdään uusi kokous, että mitä tehdään vai tehdäänkö mitään.

Eikä vakipaikan saaminenkaan poissulje sitä, että lähtisi naapurikuntaan asumaan. Hengittämään.

No, myönsinhän minä tyttärelle, että ehkä tässä nyt on enempi ajatuksena se, että myönnän itselleni, että vaihtoehtoja on, mistä valita. Jos jään tänne, ei tarvitse ajatella, ettei ollut vaihtoehtoja.

Mutta niin rankka oli eilinen päivä ajatuksineen, etten jaksanut edes tänne kirjoittaa. Saati siivota. Tein kyllä ruokaa... mutta muuten työt jäi vähän pyykinpesuasteelle. Ja tietysti tiskaamiselle.

Ja jottei kuplaelämä unohtuisi toimintaterapeutti oli yrittänyt soittaa ja laittoi viestin, että voiko tulla perjantaina tuntia aikaisemmin. Minä olen menossa iltavuoroon, joten en tosiaankaan kaipaa mitään terapiahöpötystä, joten vastasin, että jos ovat verstaalla tervetuloa, mutta muuten minä olen muissa hommissa ennen töihinlähtöä.

On muuten eräänkin kerran tullut tämä kyseinen nuorimies terapiaa pitämään ja minun on pitänyt kuunnella jonninjoutavaa soutamista puolitoista tuntia. Tai hänen naispuolinen kollegansa on vallannut keittiön ja siellä palikoista rakennuttanut tuulimyllyjä... siinä teet sitten omia hommiasi ennen iltavuoroa. Et voi edes nukkua, kun ei tiedä milloin tulee terapeutti toteamaan koomatilasi.

Tänään tuli viesti, että selvä, mennään sitten verstaalle. Siis kumman kodista on nyt kyse? Annan hakea Kelalta uudet 40 kertaa ja otan sällin puhutteluun. Että verstasterapiaa mies haluaa ja sinne se terapia nyt kohdennetaan. Tämä on kotini ja terapoikoon, kunhan ei kotiini tule.

Juu, juu. Enkö halua mieheni kuntoutusta? Neurologi sanoi, että tärkeintä on oma jaksamiseni. Toimintaterapialla ja avustajan toiminnalla on merkitystä. Mutta avustaja.... jargonia pukkaa ja toimintaterapia ei kohdistu esim. peseytymisessä tuleviin ongelmiin. Suihkuharjoitukset kun tehdään kuulema uimahallissa. Hyvä jumala. Kotonahan ne ongelmat on... ja on täällä suihkukin.