Jalka vispaa taas hermostuneesti. Ja tuntuu, ettei verikään kierrä.

Luovutin viikonlopun lenkkeilyt. Miehen työt taukoavat viikonloppuisin. Omaishoidon määrä vastaavasti kasvaa.

Sitä paitsi pitkän tauon jälkeen menin ostattamaan sen punkkupullon ja keskustelimme eilen tyypilliseen tapaamme, että minä puhun-kysyn-toistan-saamatta-edes-vastausta - tyylillä.

Mieshän ei ollut seurassani suulaimpia ennen vammautumistaankaan. No, ärsytti se silloinkin kun ei vastausta saanut. Nyt vastauksen saamisen todennäköisyys on laskenut 10% luokkaan ja silloinkin aiheen mielenkiintoisuuden on oltava korkealla - miehen kannalta.

Sen verran selvisi illalla - samaan aikaan kun mies humaltui, mistä ei siis aiheudu mitään suurempaa muutosta....  - että hän haluaa nukkua myöhään. Joten en minä ainakaan minnekään aamusta lähde. Tai sitten olisi jätettävä nukkumaan....hmm. Sehän voisikin joskus olla ratkaisu.

Havainnot nyt päätöksen jälkeen on ollut moninaiset. Vaihtuneet epätoivosta ratkiriemuun. Osa ihan aiheetontakin. Parasta kaikessa on ollut se, että taas alkoi jyvien erottuminen akanoista. Ja toisaalta, alkaa aivotkin kirkastua. Ja alan toimia rationaalisemmin, kuten olisi pitänyt toimia jo heti alussa. Kieltää empatiat ja sympatiat välttääkseen tympääntymiset...

Osaan nyt puhua vertaisilleni, että miettikää millaista elämä oli ennen vammautumista. Minulle kova paikka onkin tuo yhdessäolon aika. Olen ajautunut erilleen (kuin Seuran kansikuvajulkkis...) miehestäni. Ajautumisen ajankohta tapahtui opiskelumme aikoihin ja lähinnä mieheni opiskellessa toisella paikkakunnalla.

Silloin jouduin selviämään viikot yksin ja mies tuli viikonlopuksi tekemään mitä jaksoi ja silleen. Oikeasti maailma pyöri viikonloppuisin hänen ympärillään. Asuntolassa viikot värjöttelevä otus parka. Minä sain olla kotona rikkimenevine koneineni, kiukuttelevine pikkulapsinemme jne. Lapset olivat alaluokilla siis.

Kun miehen koulu loppui, hän tuli kotiin ja aloin menettää saavuttamaani itsenäisyyttä. Telkkarista katsottiin neuvotteluiden jälkeen mitä milloinkin.... kahvia ja ruokaa tehtiin silloin kun.... kaikesta soviteltiin... stressi oli kerroin sataa...

Ja sitten alkoi miehen unelmien toteuttaminen eli verstaan rakennus. Yritysverstaassa kulut katettiin huimilla paperituloksilla. Kaikki rullaisi kun lähtisi menemään. Meni vähän prinkkalan suuntaan... ja kun kyseessä on puusepänverstas on koneissa ja muussa paljon rahaa kiinni. Niin paljon, että lainojen korot oli kivat maksaa tuloilla, joka oli puolet siitä.

Olisi pitänyt elääkin. Minä työttömänä pätkien välissä. Välillä olin laskentatoimen tutkinnon jälkeen vuosiakin työttömänä. Kärsin masennuksesta monessa mielessä. Mutta klaarasin kaiketi arjen siinä digua saamatta.

Sitten soitettiin ihan muihin töihin. Koulunkäyntiavustajaksi autistiselle nuorelle. Tykkäsin kaikesta paitsi koulussa olemisesta. Mikä klisee... mutta homma päättyi sitten lukuvuoden jälkeen, kehuihin tosin.. mutta päättyi ja tilalle otettiin lähihoitaja.

Minä halusin uudelleen avustajaksi ja tein puolikasta hommaa sitten näkövammaiselle keharille. Innostuin niin kovasti että pyysin eroa kun tulin valituksi lähihoitajakoulutukseen työvoimapoliittisesti.

Lopun jo tiedättekin. Kerkisin vanhainkodilla tehdä traumaattisen sisäänajon.... että se perehdyttämisestä prkl ja hvp:t perään.

Elätin siis perheen toistakymmentä vuotta ja tunsin, etten sittenkään hallinnut elämääni vaan tuin miestä hänen unelmien toteuttamisessa. Tosi katkeroittavaa. Yritykset pitää talous kurissa kariutuivat miehen markkinointilaskuihin. Hän valitti jo tosin loppuvaiheessa että hänestä on tullut hidas.

Minä ajattelin että masentunut. Eikä ihme, kun yritys ei pyöri odotetusti. Ja korot vain pyöri. Mies hoiti niitä uusimalla vekkuleita. Talousasiat eivät ole miehen juttuja. Mutta minustakaan ei apua ole,  jos neuvot menevät kuuroille korville.

Syletti monesti kuin keitettyjä perunoita syötiin voin kanssa ja mies tuli sixpackin kanssa kotiin kauppamatkoiltaan. Vähän rahaa ja se sitten kaljaan. Tosin joi vain pullon iltaisin, joten ei tosiaankaan ollut mikään juoppo. Ei kai ollut siihen varaa.

Mutta taustallahan oli se 90-luvun puolivälissä todettu hoitamaton diabetes, jonka mies oli siis halunnut unohtaa, koska luuli korkeintaan kuolevansa. Ei vammautuvansa.

No, ainakin nyt loput jo tiedättekin. Sydämen vajaatoiminnat, kohonneet verenpaineet ja se diabetes.

Hölmöä minun vakuutella, etten olisi katkeroitunut, saama puolella tässä liitossa. Niin muistan kirjoittaneeni, kaiketi siksi, ettei luultaisi minun kostavan. Minun on yritettävä ja sitten voin luovuttaa ja nyt sen hetki on tullut.

Mutta turha on luulla että omaishoidon alkaessa tämä jatkuva yhdessäolon pakko jotenkin nopeuttaisi muuta kuin katastrofaalista loppuhuipennusta. Joko aseen kaivamista teloitusta varten keltaisen lehdistön riemuksi ja kyläläisten kauhuksi. Niin monta samanlaista tarinaa tai henkistä teloitusta luuseriakalle.

Luuseriakkajuttu pitää vielä käsitellä.

Omaishoitajienfoorumilla joku onneton totesi, ettei ala edes kokeilla miehensä hoitamista. Hän halusi elää... oli nimimerkillä elämänsä nainen tai jotain. Ammuttiin muuten alas ja nopeaa. Minusta tosin lähinnä miesylläpidon toimesta.

Sitten toinen nainen kertoi huojentuneena, että sai miehelleen laitospaikan, kun ei enää jaksanut/kyennyt hoitamaan kotona. Sellainen karvahattuäijä, joka valivali yhteiskuntaa, laitoksia jne... (varmaan ihan aiheestakin) alkoi teloitusoperaation. Kaikki luuseriakat eivät kestä sitä mitä hän jne.

Minun sisuni nousi, kun toisten diplomatiakaan ei hiljentänyt tätä miestä. Ylläpito taisi olla samaa mieltä ja piti tätä miesrintamaa pystyssä. Tosin karvahattu sai kuittailla esim. minulle, kun silloin ei kotihoitoa ollut vielä jne. Eli kun kuittasin takaisin, sain ylläpidolta varoituksia. Täh? Ei saa puolustaa omaa kantaansa.

Noh, suutuin ja bannauksen uhalla mätkin karvahattua... muistan, etten niinkään puolustanut itseäni vaan tätä naispoloa, jonka onnentunteen laitospaikan saamisesta oli tapettu. Lensin ulos foorumilta. Kiitos ja näkemiin.

Mutta en katunut. Vertaistuki oli juuri sellaista yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat. Ei saa nostella kissoja pöydälle. Ei saa koskaan luovuttaa, kunnes kuolema vie.

Siksi luuserius on nyt mielessä.

Ja siksi että minut bannattiin ko. foorumilta... perustin yhden foorumilaisen innoittamana blogini. Ei tarvitse odotella epäsovinnaisuuden vuoksi bannausta. Lukijakatoa sittenkin.

Nyt on niin tyhjä olo tästä vuodatuksesta, että taidan lähteä tiskaamaan. Se on asia joka jatkuu ja jatkuu. Sitä paitsi, mikähän takaraja tuolle kuselta haisevalle otukselle pitäisi laittaa...?