Olin suunnitellut sitä lenkkeilyn aloitusta viikkotolkulla. Ja sehän meni mönkään sitten loppujen lopuksi tähän tautiseen tilaan.

Ja nyt olin päättänyt, että aamulla lähdetään lenkille. Olin päättänyt sen niin lujaa, ettei huonosti nukuttu yö, ei yön kestänyt päänsärky ja aamuinenkaan sellainen sitä estänyt.

Ei sekään, että miehen saaminen kuntoon ajoissa taksia varten otti voimia. Ei mikään mahti maailmassa voinut estää... ja pakko tunne oli niin voimakas, että yhtäkkiä sain päähäni lähteä samalla oven avauksella miehen kanssa. Kaikki tuntui olevan mahdollista.

Tosin tuo oven avaus ja portaiden alasmeno juuri onkin vaikeaa miehelle, joten kai tuo voimantunne siihen perustui, että luulin voivani suorastaan yllättää itsenikin.

Yllätinkin. Siirryttyäni sivutielle koirineni, (jotka olivat yllättäneet jo koiratarhan jälkeen leikkimällä vetämättömiä....) huomasin, etten ollut hyvin varustautunut. Puhelinkin oli jäänyt työrepun taskuun... noh, noh. Täytyy toivoa, ettei tule asiaa kellekaan numeroon 112 tai tytölle, että tule hakemaan.... tuo olo kun ei ole vielä mikään saletti asia...

Ja kun oli pakko harhailla sitten sieniä katsomassa.

Ja kun oli pakko ottaa iPodi mukaan ekaa kertaa. Oli vain pakko. Sen kyllä sitten otin, puhelimen en.

No, en sitä kännyä tarvinnut. Musiikki siivitti ontuvaa ja läähättävää etenemistä. Karkoitin karhutkin varmaan sadan kilsan säteellä.... hyräilemällä Verdin oopperoiden tahdissa.