Puhelimeni soi. Soittoääni on haikea japanilainen ISKELMÄ, joka kertoo tyhmästä naisesta. Tyttäreni ihmetteli, että kuka minulle soittaa näin aikaisin aamulla. Minähän voisin olla nukkumassa vielä... (jotain eroa minun ja nuorison välillä.... tuntien välinen ero)

Totesin, että se on varmaan mun salarakas. Ja jep. Avustaja. On vissiin jotain kysyttävää eilisestä viestistä. Jos ei ummarra, ei ummarra. Ja jos ei jätä rauhaan, en jaksa leikkiä ymmärtävää tukijaa. Hänen olisi tuettava minun jaksamista eikä minun hänen. Mitä ihmettä se mies oikein ajattelee? Tai siis miksi hän ei yhtään ajattele?

Pitää lyödä luuri korvaan toistekin. Eihän minulla enää kai ole menetettävää. Jos avustaja romahtaa, minä laitan miehen odottamaan hoitokotipaikkaa osastolle. Nopeutuu kaikki asiat eikä minun tarvitse aikuista miestä tukea joka käänteessä.

Joku kyllä vuoti nyt avustajalle tämän tilanteen ilman minun ilmoitusta. Harmittaa, ettei voi virkakoneistoonkaan luottaa. Siitä voi vain arvella, kuinka laajasti tällainen positiivinen asia mahtaa levitä, kun ei ole mitään mielenkiintoisempaakaan tässä kunnassa tekeillä. Kai.

Hyvä kun pääsee maalikylälle vähän tuulettumaan. Vaikka karmani on joskus hyvinkin oikullinen: saatan törmätä niin sosiaalitanttaan, avustajaan kuin omaan mieheenikin. Mä en taaskaan ala mitään.

Kiitos iskä, karjalaisuudesta minussa! Ilo irti vaikka sydän märkänisi. Näillä mennään.

Aivojen narisuttamismusiikkia.