Minä olen kuin viilipytty. Kas kun ei yhtään viha noussut. Tainnut tunne-elämä latistua.

Tarkoitan tyttäreni purkausta. Huoks. Kai tuohon sitten olen syyllistynyt tai erehtynyt syyllistymään. Kun minä olen kuulema käyttänyt terapeuttina. Pahus. Kai sitä tavallaan. Ajatellut, että tuo se tuntee nämä osapuolet ja on sellainen sisäpiirin näkemys asioihin. Ja ei tarvitse miettiä, puhuuko kylillä jne. No, se siitä sitten.

Toisaalta, en niin kauheasti tunne tarvettakaan tai se on oleellisesti nyt ehtymään päin. Ihan kuin viemäritukoksen aukeamisen jälkeen. Toisaalta nyt sen masennuksen vaarakin vehtaa. Jos tässä tunnepuoli alkaa olemaan liian viilipyttymäistä. Mutta kauhea huuto täällä kävi äsken.... taisi kriisi syntyä tästä avioerosta ja kaikesta nyt kun minulla olisi helpottanut.

Jos minulle ei voi kerran puhua, menisi ammattiauttajan juttusille. Tai sitten minun pitää kuunnella tätä elämäni loppuun asti. Aika mannaa. Ja aika huonot välit kai sitten tällä hetkellä ja jo pitkän aikaa. En minä vain taas ole tuotakaan huomannut omilta murheilta.

Mutta hyvä kun räjähti. Toivottavasti saisin menemään ammattiauttajalle, olen pikkasen huonoa apua nyt, jos kerran osasyylliseksi on todettu. Kyllähän nämä viime vuosien jutut rankkoja kaikille, mutta kun sitä on kysytty että miten lapset ovat ottaneet, en ole osannut sanoa, kun eivät puhu. No nyt tuli kuin paskaa syyslannoitteeksi.

Olenko maissa? En. Ei minulla tuollaiseen sisältäsyövään juttuun olisi nyt haluja. Ei ollenkaan. Täytyy kiittää luojaansa, että tytär on kuitenkin jo täysi-ikäinen, joten velvollisuuteni ovat rajalliset ja sallii minun lipoa vain omia haavojani, jos en saa ohjattua häntä ammattiauttajalle.

Mutta otan opikseni. Ehkei tässä nyt enää kohta ole puhumistakaan. Ja vielä paljon luultavampaa, ettei kenelle puhuisikaan.... Eli jeesusteippiä nyt hankkimaan.