Olen käynyt näiden lähiviikkojen aikana aika monenkarvaisia ajatuksia. Ihan kuin olisi elämänsä vuoristoradassa. Enkä tosiaankaan ole prosessista ollut huolissani, päinvastoin. Puhdistavaa tämä ollut vaikka rankkaa.

Oman itsensä löytäminen jatkuu. Suuttumus toimintakeskuksen viestistä, että miehelleni kuuluu samat perusoikeudet kuin muillekin, vaikka onkin vammainen, osui minuun ja upposi suoraan minuun kuin iva. Vain minulla ei ole oikeuksia. Jos en siis herää niitä vaatimaan.

Kyse ei varmaan ole vain minusta, vaan ihmisistä, jotka ajautuvat samankaltaisiin tilanteisiin. Monet omaishoitajat esimerkiksi. Joo, joo. Tiedän minä ettei tämä elämä ole yhtä onnea kaikille, ei aina ja niin edelleen. Mutta eikö pidä älähtää silloin, kun yksilönä joutuu tällaiseen näkymättömään vankilaan? Se järjestelmä, jonka piti tukea ihmistä elämän kriisitilanteessa...

Se järjestelmä tukee näennäisesti sitä kriisissä elävää. Siis miestäni. Ei ainakaan tässä kunnassa mitään palvelua ole esitelty vaan kaikki on käyty etsimässä milloin mistäkin. Siitä näennäisyys. Raha haisee. Ja se, että jos tämä apua tarvitseva ei kykene itse sitä hakemaan, homma alkaa elää omaa elämäänsä ja sieppaa omaisen etuja ajamaan.

Ihmettelin, että miksi minusta jaksamisen toivotukset muilta hoitotahoilta ja koneistosta tuntuvat kliseiltä. Ehkä minä tunsin, ettei kaikkea oltu sanottu. Ei kerrottu. Ja syyllisyys painoi. Sanoja tiesi, että kun tajuaisi tuokin anoa sitä ja tätä.

Osa empatiasta läsähti siihen kasaan, missä lukee: jos puoliso uupuu, saaadaan ukko niskoillemme. Jaaha, oma lehmä ojassa.

Minä tunnen sen järjestelmän. Ja en tunne. Tiesin ettei se ole aukoton, ei pyyteetön ja kerjäämään joutuu.

Sairastuneen puolisona joutuu suorittajan rooliin. Jos et väsy itse hoidon sitovuuteen, väsyt etujen ajamiseen, kodin menetykseen sinua auttavien ihmisten vallatessa sen suvereenisesti, toistuvasti ja häikäilemättömästi. Henkistä raiskausta ja yksilön vapaudenriistoa sanon minä.

Minä en kerta kaikkiaan kykene näkemään mitään positiivista omaishoidossa omaishoitajan näkökulmasta. Se tuntuu lähinnä oman syyllisyyden lievittämiseltä, jonkinlaisen velanmaksulta sekä vääjämättömältä seuraukselta kauheasta tapahtumasta.

Kai se helppottaisi, jos suhde hoidettavaan olisi kunnossa. Varmasti. Myös jos suhteen saisi uudelleen kuntoon, mutta kyllä se on mahdoton tehtävä, jos sairastuneen tunteiden ilmaisu ja muu looginen ajattelu on vaurioitunut. Jos puoliso on vain lukuisia menetyksiä, joiden kanssa hän itsekin on ymmällään.

Säälin varaan ei voi eikä saisi rakentaa omaishoitoa. No, nyt sekin on sitten toteen näytetty. En löydä tietoa, miten lopettaa omaishoito oikein. On vain opas laitoshoidosta kotihoitoon. Järjestelmä toimii taas... nakki on vireessä.

Hyi sinua järjestelmä, etkö häpeä?

Pthyi luuseri omaishoitaja-akka. Kiero kuin korkkiruuvi. Itsekäs, omia etujaan ajava narttu. Edes vaihteeksi omia etuja... joo, tunnen syyllisyyttä, mutta takaisin en palaa. Virittäkään nakkinne muille. Pitäköön järjestelmä nyt huoli vammaisen eduista, pitäköön huoli että rahat riittää velanmaksuun ennen pornokauppaa. Siitä vaan, pöljät. Teidän vuoro. Siinä keissi joka kusee ihan varmasti taloutenne kuralle.