Jäin itsekin miettimään, että ymmärretäänkö minut nyt väärin. En tarkoita, että vain minulla on hyvä musiikkimaku.... yksinkertaisesti tulen henkisesti jyrättyä joka helvetin työvuoro, kun meillä vallitsee tällainen valtakulttuuri, josta ei saa poiketa eikä ainakaan siitä poikkeavia tarvitse huomioida mitenkään.

Jos ryhtyisin puolustamaan tai kertomaan, että loukkaa pirusti, kun oletetaan, että jaksaa kunnella sitä samaa virttä joka ainoa työvuoro, joka helvetin kahvitauko. Se on henkistä väkisinmakuuta. Lähes kaikilla tasoilla.

Ammattilehdessämme todella listattiin asioita, joista voi puhua työpaikalla. Ja niihin ei kuulunut lapsenlapset, palkka-asiat jne. Meillä asiat kulkevat siten, että joku alkaa kertomaan, kuinka hänen lapsenlapsensa on sitä ja tätä.

Minä yritän ulkoistaa itseni hevonvittuun. Onnistuu. Onnistuu. Onnistuu. Sitten tämä helvetin mummoego haluaa juuri minun mielipiteeni johonkin asiaan. Tai yrittää ilmeisen ajattelemattomasti minun tunteita ajattelematta nykäistä minut mukaan keskusteluun lapsenlapset. Siis mitä vittua?

Ei onnistu. Ei onnistu. Ei mielipiteitä. Tai on. Tunge se mummoegosi sinne ja syvälle. Ei varmaan halua tällaista?

Tai sitten todetaan ettet sinä Efraimintytär tiedä miten hauskaa on olla mummo. Niinpä. Ja ihan kuin silloinkaan syyllistyisin jaarittelemaan tuhannen laveasti kuinka Juuli sitä ja Juuli tätä.

Jotkut vain osaavat kertoa juttuja hyvin. Ihan niistä samoista Juuleista jne. Ja suurin osa saa juttunsa kuulostamaan siltä, että tuo ihminen puhuu nyt ihan vain puhuakseen jotain. Ihan kuin ei voisi olla ihan hiljaakin sen onneton hetki, jonka saa olla aloillaan kesken aamuvuoron.

Ei mene jakeluun tämä minulle. Ja nyt kolmen vuoden paatoksella sylkäisen edellisen postauksen, joka antaa väärinymmärtää, että minulla on perkele maailmankaikkeuden parhain musiikkimaku.

Anteeksi te loukatut.