Olen kodissani evakossa. Pyörin nurkasta nurkkaan kilpaa karvapallojen kanssa. Mikä pahinta nukkuminen öisin ei nurkissa onnistu.

Raahauduin ja kahlasin henkisesti joulun läpi. Riman ali. Odottaen mitalia rintaan kärsivällisyydestä elämäni viemisestä. Joskin joulun suoritusta se ei haitannut ollenkaan, vähäisiä ilojani kylläkin. Ei omaa sänkyä, ei konetta ei rauhaa ei musiikkia aamuisin.

Ei minun rakkauteni jälkikasvuumme voi olla suurta, kun uhrautuminen ei tee minua onnelliseksi. Muutenkin viime vuodet ovat nostaneet itsepäisyyttäni ja itserakkauttani sellaisilla kertoimilla, että kohta pääsen narssismin oppikirjoihin malliesimerkiksi.

Toivon, että kyse edellisen suuntauksen suhteen on väliaikaisesta hakemisesta normaaliin elämään, jossa itseäänkin voi arvostaa ja laittaa itseäänkin toisten eteen tarvehierarkiassa. Tuskin minusta itsekeskeistä paskiaista saa tekemälläkään. Mutta lähiomaiset saattavat tämän muutoksen kokea sellaiseksi, kun heidän etujensa mukaistahan tämä nykysuuntaukseni ei ole.

Hetkittäin tulee mieleen, että entisaikojen valinnoista juuri tämä Flon elämäntyyli olisikin ehkä ollut minulle tarkoitettu. Täysi uhrautuminen sairaanhoidollisiin vippaskonsteihin. Sairaiden ihmisten otsien hikien pyyhkimistä tärkätyissä asuissa jne.

Jos en todellakaan pysty kuin äärimmäisyyksiin elämässäni, jään ennen pitkään yksin. Ja sehän ei kai nykyelämässä voi olla mikään haluttu olotila.

Exä kävi eilen kotonaan. Omaishoidon negaatiot ovat selkeästi vähentyneet ja löytyy perin ammatillista käytöstä minusta ja sen asian esille tuomista, että exä on osa perhettä jatkossakin. Onneksi tyytyväinen hänkin nykytilanteeseen.

Olen ensi kertaa laskenut öitä siiheen, että lähden taas reissuun. Ei aikaisemmin tointa, kuten täällä sanotaan. Tosin öitäkin oli sen verran että päätin vielä unohtaa hehkuttamisen. Ja huoneeni ja elämäni kaapanneet jäävät tänne vielä jälkeenikin... joten täältä lähtee nurkissa elähtänyt kuvatus pinna tiukalla sanomatta jääneiden kuittailuiden vuoksi. Tai siis toivon, että onnistun pitämään turpani kiinni.

Parhaiten se onnistuu alkolla, joka onkin loppumassa. Kun yksinkertaisesti relaksoi itsensä tiukan olon tullessa.... velatkin muuttuvat saataviksi.

Minulla on muuten kaksikymmentä päivää kesälomaa pitämättä... hmmm. Ilmoitin, että pidän ne helmikuun loppuun mennessä. Määräyskirjani päättyy silloin, joten toivon todella, ettei tarvitse uutta vastaanottaa tästä kunnasta. Tämä työpaikkakin on antanut kaikkensa ja nyt ei ole edessä kuin työmoraalin jättimahalasku, ellen lähde sitä tekemään muuhun kuntaan.

Täytyy vissiin mennä tuonne omalle puolelle ja yrittää ajaa nuoret liiteriin puita sahaamaan. Tai jotain... Eikä se raitisilma olisi pahitteeksi itsellenikään, mutta olen jäänyt tänne nurkkiin pyörimään kuin pieru nahkahousuihin, joten en osaa kaiketi enää lähteä katsomaan lenkin varren pellon lumitilannetta, joka näiden kauheiden lumisateiden jälkeen on tietysti vähemmän rentouttava kävelyä ajatellen.

Jotain on kuitenkin nyt tehtävä. Jokin vikkelä ja filmaattinen siirto.