Pakko mennä lenkille. Pakko oli herätä ja laittaa tulet taas takkaan. Ei eilisellä oikein suoltanut sitä lämpöä, mitä odotin.

Mutta heti kun olen saanut takan siihen pisteeseen, että täältä voi irrota, lähden talsimaan ulos.

Tuossa kommentoinkin jo eiliseen postaukseen, että tajusin eilen illalla olevani hieman eksyksissä tämän omaishoidon loputtua. Kun jokin niinkin tiivisti kattaa kaiken vapaa-ajan negatiivisine ilmiöineen (avustaja, terapeutti, taksi yms.) ja loppuu noin kuin kananlento, odotukset omasta taivaallisen rauhan aukiosta ovat selvät.

Kun ei ole mikä ryhdittää päivää, ei mitään aikataulua, jota vihata, tuntuu, että aika valuu hukkaan. Eikä uuden suhteen pyörittämiseenkään näillä välimatkoilla mene aikaa, vaan sitä on helvetilliset määrät vain kuluttaa pois. Joten hyvin suunniteltu. Tai voisi sanoa, ettei näitä uusia suhteita olekaan suunniteltu.

Ja oikeastaan kaikella on tarkoituksensa. Nyt on aikaa tunnistaa itsensä seinästä, puolittain irronneesta tapetista. Tunnistaa omat tunteet, ajatukset ja haaveet. Olla ihan oikeasti olemassa yksilönä, eikä puolisona, naisystävänä, ehkei enää 24/7 äitinäkään, lähihoitajana jne. On tilaisuus tutustua itseensä ja niihin pelkoihin, joita pelkää itsestään löytävän.

Ja sehän se on rankkaa. Olisi helpompi täyttää päivänsä aivan johonkin muuhun. Vaikka taisteluun puhelimella soittamisesta. Pitäisi oikeasti soittaa sinne korjaamolle. Ja soitankin. Kohta. Ehkä vasta lenkin jälkeen tai ehkä jo ennen aamupalaa, mikä on vielä syömättä. Ensin tulet sitten tänne... sen jälkeen muutakin kuin hengenravintoa.

Ehkä käytänkin tämän joutenolon näinä päivinä itsensä tapetista repimiseen. Niin sen täytyy olla, niin se oli.