Menin sitten sinne sisälle ja väänsivät itsensä sinne liiteriin. Säätöä ja säätöä. Ja uhkasivat vieläpä mennä seulomaan pojan kamoja varastoon.

Kun sitten tulivat sisälle ja minäkin täältä siivestä sinne raahauduin... totesin, ettei puut olleet tulleet sisälle asti. Eli missä puut... totesin, että näemmä ne puut sitten jäivät liiteriin... seli-seli. Voi olla että oli suunnitelmissa hakea, mutta kokemuksen äänellä voin sanoa, että jos haluan kuivia puita, tuon kun käyn kanit ruokkimassa.

Joten töksäytin ulos mennessäni pojan kommentiin, etten sitten kuuntele yhtään... minä sanoin, ettei puheilla ole ennenkään lämmitetty yhtään mitään.... ja häivyin teatraalisesti huokaisten. Takaisin tulin vasta kun olin lapioinut käytävän liiteriltä lingotulle pihalle, sillä en jaksa telineitä pitää niin korkealla, ettei lunta oli viistänyt.

Tökkäsin vallatun huoneen ovelle toisen telineen, mutta kun palasin ruokaa laittamaan, teline oli edelleen siinä ja ovi suljettu.

Vika on siinä, että kaikki näkevät vain omat kärsimyksensä. Minä omani ja lapset omansa. Toivottavasti emme syytä toisiamme vaan tilannetta, mutta kuitenkin homma kärjistyy sitten siihen ainoaan vanhempaan, jonka pitäisi silottaa elämä karvattomaksi ja puhtaaksi niellä. Empatia ei tunnu riittävän samaistumaan yhden ihmisen taakkaan, vaan jokainen katselee vain omia sileitä käsiään, ettei niihin känsiä tai rakkuloitakaan pääsisi tulemaan.

Nyt vedän pikku siivut mansikkalikööriä ja toivon huomenna muistavani ostaa lonkeroa kaupasta, että selviän vielä kolme päivää ilman rakasta valtakuntaani. Syrjäytettynä omasta kodistaan.