oli se, kun luin siitä mielikuvituselämästään kertoneesta naisesta.

Tuli vain sellainen olo, että hupsis. Että olisko pitänyt pitää ihan vaikka neuleblogia... no ei nyt sittenkään, mutta vaikka koirasellaista. Että monikohan epäilee minun tarinoita. Ja ei kai sittenkään.

Ja taannoin sain kyytiä jatkuvasta valittamisesta. Tuota. Kai sellainen tietynlainen luonne tulee kirjoittamiseen ja myös sille kohteeseen: blogiin.

Voisikin uskoa että tulen näkemään asioita täällä melko harmaina tai enempi mustavalkoisina. Ja mitä pahaa? Se vain on eräs käsittelytapa. No, minä saan ne ylimääräiset paineet purettua varsin ponnekkaasti ja vastuu siirtyy vierailijalle.

Tai näin minä haluan sen asian ajatella. Eikö nettipäiväkirja ole päiväkirja netissä? Joskin täällä kirjoittaa alttiina kommentoinnilla, mutta sittenkin. Sehän on tämän suola. Täh?

Mutta tarinani on tosi, tosin minun näkemykseni ja tavallani kerrottu. Tapahtuu  monelle omaishoitajuuteen luiskahtaneelle. Sairastuneen puolisolle jne. Joten tällaiset ajatukset voivat sitten risteillä sen kiltin ja aran naapurinmuijankin päässä hoitaessaan vammautunutta miestään.

Nämä vaaleanpunaiset kirjoitukset täällä tulevat ihan siihen hätään, jota ehkä puolestani tunnetaan. Etten ole ihan toivottamassa jamassa. Enkä yksin sielläkän pelkässä jamassa.

Joten tarina jatkuu. Aina riittää valittamista. Ja täytyy myöntää, että käyn itsekin lukemassa valittavia blogisteja. Mitä kauheampaa angstia, sitä makoisammat naurut. Siis sillä tavalla kirjoitetuissa blogeissa kuin minä.

Mitä kauheempi elämä sitä makeampi naurut sillekin.