Hyvä kun loppuu sitten aikanaan ja mahdollisimman pian.

Antakaa koti ja itsemääräämisoikeus. Kiva kun vammaisillekin sitä vaaditaan. Omaishoitajana tuntuu, että ehkä tässä nyt ei olekaan kuin niitä velvollisuuksia. Tai ne työnnetään aina päällimmäisemmäksi. Siis ethän vain unohda.

Miksi täällä taas ja tällä aiheella... kun yritin tässä suoria näitä papereitani ojennukseen. Ei, anoppi ei ole tulossa tupatarkastukselle. Hrrrr. eihän? Jotakin se yritti soittaa tuossa lunssiaikana... mutta ei kiinnostanut sitten vastata. Jos oikein nyt muistan, meidän välit on niin ja näin.

Ja niihin papereihin. Siinä on taas viikkojen posti levällään. Ja avoinna kuin elämäni. Onhan avustajan hyvä tietää, milloin levitän jalkani. Kohdunkaulan syöpää ehkäisevässä seulonnassa... pöljät.

Kun tilanne kärjistyy äärimmilleen, vaikka kuinka siihen avustajaan luottaisit, tuntuu siltä, etten jätä kohta palapeliäkään keskeneräisenä näkyviin. Steriilinnäköinen koti, ei täällä asuta, täällä hoidetaan vaikeavammaista. Täällä ei asu kuin hoitohenkilökuntaa ja se vammainen.

Huomenna on piilotettava, nyittävä käytävä läpi ympäristö. Ei kai rintsikat jää asentoon lenkkeilyä varten... ? Niin kuin nyt on niin monesti jääneet. Olen ollut kuin kotonani.

Hähää, siitäs sain. Illuusion, joka kuolee pian. Haaveen, joka ehkä on totta ennen kuin arvaankaan. Kertokaa, että osaan ostaa aamukamman suurille teoilleni, niille jotka alkavat tapahtua. Hoppas det...

Nyin nyt loputkin tavarat täältä pöydältäni. Piiloon katseilta. Kaikki kun eivät ymmärrä, ettei lehtiä luettavaksi löydy minun postipinosta.... jargon, argghhh.