sössiii minua. Ilta-aamusydeemi syö jo itsessään sisältä päin ja kovaa. Nyt sitten pienet tasausunet otettuani löydän itseni väkevän tuskaisena mättämässä exän tavaroita isoihin kasseihin. Ja miksi?

Ei, kyseeessä ei ole eroahdistus, syyllisyys tai muu sellainen kliseejutska. Vaan nyt on voimat niin vähissä, että se normiminäni taistelee juuri niiden mukamukamuutsanoo - asioiden kanssa. Eli kauhea määrä laukkuja, mitä taksimies ajattelee, kun minä onneton meinasin että mies vain lähtee about viikoksi kokeiluun... katsokaas kun minä en lähde saattamaan, näyttäisi tylyltä sanoa, että adios minä en tule edes osastolta hakemaan.

Ja sitten kuitenkin nuo tylyt saksanarmeijanylimachomaiset varustekassit... saisin kepeästi kolme täyteen, mutta en jaksaisi niitä sitten kyllä autoon kantaa... siis yhtä niistä, jossa on miehen haluamat kirjat.... voi vitsi.

Joten raivoankin tässä mieluummin tytärtä, jolla on täällä ilmeisesti kolme paria maastokenkiä. Että mitkä nyt on käyttökengät ja mitkä menee jäteastiaan pyörimästä. Ja missä on sitten hänen isänsä maiharit? Hävinneet tyystin jonnekin. Että olenkohan nähnyt enää Hossan leirin jälkeen, vai enkö vain ymmärrä, että ne ovat esim. minun omissa jaloissani?

Ääh, ehkä käyn määryämässä tyttärelle asiaa.