Kun itsensä väsyttää niin kuin minä viikonlopun aikana... herää jo viideltä aamulta.

Noh, kasilta onkin jo sellainen olo, että oho eiku ja vähäksi aikaa sänkyyn pitkäkseen. 

Puolitoista tuntia siihen kohtaan pudotetussa asennossa eli selällään eli sellaista kuorsauksen korahtelua vähän väliä... tosin The Rage of Machines pauhasi koneelta ja pysyin tietynasteisessa tajunnassa ja havahduin viimeistään siihen gongin ääneen, joka ilmoittaa viestistä.

Ehei, vielä ei vieras ollut matkalla vaan kaverista tuli mummo ja kiitteli onnitteluistani. Että voi hemmetti. Ei ole kiire mummoksi. Tosin mitä väliä. Sehän tarkoittaa, että elämä jatkuu. Ja koskaan, en koskaan halua valittaa sitä, että miksei minusta tullut mummoa. Kaikki tapahtuu aikanaan, jos on tapahtuakseen.

Sen verran jomottaa nuppia vieläkin, että otin paracetamolia, ettei mene toisiin päikkäreihin tämä tai mihinkään otolliseen tautitilaan, sillä eihän tämä nyt mitenkään vahva olo ole ollenkaan...

Pitäisi jatkaa tavaroiden siirtelyä, vessanpöntön kiillotusta ja äreä talviunilleen vaipunut Volta olisi laitettava imuttamaan ja etenkin ulvomaan huonoa kohtaloaan. Onko jolla kulla Silenciota? Että onko muka oikeasti hiljainen vai vain hiljaisempi kuin äreä Voltani?

Ulkona päivä on valjennut ja viiden aikoihin pauhanut vakaatuuli sateineen on siirtynyt muualle. Ja voisi vaikka kuvitella itsensä metsälenkille, mutta nyt ei irtoa - ei ollenkaan. Ei edes ajatuksena. Pakko huilata, vaikka just heräsin. Plääh.

Pitäisikö käydä Aapelissa... munaamassa itsenä edes....