Alkaa jo uuvuttamaan mieltä tämä unettomuus. Tai kun en saa unen päästä siinä alkumittelössä kiinni en niskalenkkiä en edes hihansuusta, niin siinä käy niin, että minusta saadaan selkävoitto. Päivällä. Lajissa kuin lajissa.

Viimeisin laji on sosiaalisuus. Höh. Tai en ole selvillä kuinka järkätty tilaisuus oli, mutta kukaan ovesta tullut ei ollut yllättynyt nähdessäni minut... hmm. Mutta olkoonkin, että ihan mukavia tyyppejä oli tutun luona käymässä, tunsin itseni ihan kuin olisin väärässä paikassa. Petetyksi ja vedätetyksi.

Olin töiden jälkeen pitkän univelan heikentämänä ja kahden työvuoron kurjistamana hilonut ruhoni ystäväni luokse maailmanparannukseen. Juuri kun olin aikeissa hävitä kotiin suorittamaan perheellisen velvollisuuksia eli kotiutuminen ja mahdollisesti valmistautumaan yöunia varten saunomisella ja muulla hyvällä, ovesta tulee kuin sattumalta työkavereita sairaalasta, lanssista ja - voi jeesus. (älä turhaan lausu herrasi nimeä... joopa joo)

Kun lastenohjelmakin loppui telkkarista hyppäsin yläpystyä kun en muutakaan keksinyt ja totesin kuivakkaasti häviäväni nyt himppeen. Ja kun talon emäntä suostutteli jäämään meikäläinen kirahti kirosanan... (tällä kertaa sielunvihollisen nimen) ja totesin velvollisuuksien odottavan kotona ja poistuin unohtaen(?) huikata hei-heit heiluville... vitutus olikin melkoinen ajaessani kotiin...

Tietysti jälkeen päin mietin mikä homman nimi oli, muttei tässä nyt mitään keljuilua ollut varmastikaan, vaan joku ihme virkistysjuttu takana. Tosin minä en nyt tästä yllätyksestä pitänyt ja vittuunnuin totaalisesti. Noh, noh pienet porsaat jne.

Mutta tässä ilta on kulunut eteen päin ja silmät ovat sata astetta kipeämmät ja väsymys yrittää vyöryä ylitse ja sauna on kuumana ja - uni mukamas lähellä ja sittenkin liian kaukana. Kenties jo ensi yönä pääsen rytmiin. Ja ellen pääse, voin nukkua pitkään. Ykkösvapaa. Taas.