Se olen minä. Juuri ja juuri töissä käyn, mutten enää juurikaan kaupallakaan... Ja mitäpä siellä höntäämään, jos edes yrittää vanhoja rasvojaan polttaa.

Hirveitä takapakkeja yök tuli torstaina ja perjantaina. Ensin kävin rohkeana ihan yksin kebabilla, sillä olen päätellyt että en käy syömässä siksi, ettei siitä hyödy kuin minä... minusta itsestänikin tämä on selvä merkki siitä, että olen menettämässä itseni. Eikä menettämässä vaan unohtamassa itseni. Itserakkaus ei ainakaan omasta mielestäni asu minussa.

Toiseksi huomasin kauhukseni eilen että viikko sitten ostetussa grillimakkarapaketin päiväykset olivat menneet umpeen. Ja tytölle tulossa yövieras, joten ei kelvannut makkaran makkaraa hänellekään. Joten minä hemmetin marttyyri kiskoin joka ikisen Wilhelmin, joita siis juuri tässä paketissa oli se määrätty neljä kappaletta eikä niin kuin eräällä kerralla vain kolme.

Joten olen voinut pahoin. Söin ison kebabannoksen. Mutta kaiketi ensimmäisen kerran elämässäni, neljännes olisi voinut jäädä syömättä. Söin ne makkarat kaikki, vaikka en uskaltanut sen jälkeen liikkua istuma-asennosta minnekään puoleen tuntiin, etten olisi joutunut pureksimaan samoja kahta viimeistä makkaraa uudestaan.

Ehei, en ole tänään syömättä rangaistukseksi. Olen sen rangaistuksen jo saanut ihan siinä syödessä. Tai joku voisi ajatella tätä tulevaa päivällistäni tietysti rangaistukseksi. Minun pitäisi tästä nousta keittämään kaalikeittoa. Tai pataa tai sitten laitan sen ainakin osaksi uuniin laatikoksi. Mutta ensin pitäis pilkkoa se kaali.

Minä saamaton otus!