Osituksen tekeminen näyttää onnistuvan tässä siivouksen sivussa.

Eletyn elämän kiillotusta... hmm. Olen tehnyt mahdotonta, rätillä hinkannut kattoa keittiössä. Muistan tehneeni niin vuosia sitten kun huomasin katon likaiseksi ja äitini oli tulossa. Ei muut huomaa. Ei tarvitsekaan. Riittää kun minä tiedän, että laikukas katto on jo kertaalleen siivottu. Eläminen vain näkyy siinä, kuten sen siivoajassakin.

Hiki valuu. Fleecepusakka jouti pois. Käsivarret on ihan hapoilla. Aihe jota radiosta kuuntelin vie mukanaan. Mitä iloa kuolemasta? Minähän uskallan ja minun pitää voida tästä puhua. Ja minähän puhun. Kiinnostaa kuulla kun toiset puhuvat. Mitä he puhuvat ja antaako tämä ohjelma uutta näkemystä asiasta.

Antoi. Jonkin tutkimuksen mukaan kuolevan vuoteen vierellä olleet omaiset eivät olleet puhuneet kuolemasta kuolevan kanssa juuri koskaan. Ja jos kuoleva ymmärtää, ettei omainen siihen kykene, täytyy jonkun kyetä. Ja kuitenkin hoitajista osa kieltää 'höpöttämästä joutavia' kun mummo haluaa puhua toiveestaan kuolla.

Minä tiedän, että se yksi haluaa että hänellä on hampaat suussa. Siis kuollessaan. Yksi muistisairasmies pyysi huolehtimaan minua siitä, ettei häntä eroteta enää puolisostaan. Huoks. Minä kaikkivaltias. Lupasinko? Lupasin tehdä parhaani ja kerroin uskovani, että yleinen ilmapiiri on kyllä asian puolesta olemassa.

Ääh, lähden jatkamaan kuolemista tai siivoamista tai ositusta. Ihan miten vain. Ehkä tästä on hyötyä, vaikkei miniä sitä huomaisikaan. Toivottavasti pirulainen pelkää enemmän kuin minä. Minusta tullee lepsu anoppi... luultavasti. Mutta puolensa pitävä Lynette Scavo.