Kun ratkaisu on tehty, odottaa nopeaa toimintaa. Siis muiltakin. Ja näissä asioissa sitä ei tapahdu.

Yhtäkkiä ei vain kykene enää siihenkään, mitä ennen. Ja puhun nyt tästä omaishoidosta.

Kaikesta on tullut vaikeampaa. Mutta jaksettava olisi. Ja kun ei tiedä kuinka kauan. Ihan kuin sellainen asia voisi olla jokin säädeltävissä oleva asia. Ainakaan tässä vaiheessa.

Pistettiin se avioerohakemus I postiin ja käräjäoikeuteen - ei maistraattiin, kuten aiemmin suunnittelin - ja ilman, etten nyt tiedä sitten voinko hoitaa mieheni asioita ja mistä voin kieltäytyä. Ositus tässä varmaan olisi tehtävä. Ja pojalle kerrottava.

Poika tuli ja oli näreissään, kun huone jossa hän majailee, oli täynnä tavaraa.... en ole tosiaankaan jaksanut siivota ja joka paikassa on tavaraa. Ja suurin osa tavaroista on hänen huoneesta siirrettyjä. Joten otanpa taas itseeni, niinkö?

Ainoa hyvä puoli pojan elämässä on, että hän seurustelee. Jospa saisi sitten tukea sieltä, kun lapsuudenkoti huojuu kuin korttitalo.

Nyt kun kuuntelin tytön purkauksen tässä parisen päivää sitten, ymmärsin, että minut voidaan tuomita syyllisyydestä huonoon vanhemmuuteen. Vaikka olen onneton luullut, että minä olen se, joka yrittää vähäisillä voimilla kuskata ja joustaa niissä asioissa missä mahtaa. Ja niitä ei ole vissiin sitten paljoa tai sitten niitä ei nähdä.

Joten kannattaako minun tehdä näitä joustoja sitten, kun minä väsyn ja muut eivät arvostakaan?

Pitäisikö nostaa purjeet ja purjehtia pois paikalta? Vai uskooko, että kyllä lapsetkin näkevät sitten joskus asiat toisin, mutta minun on lopetettava älytön jousto tässä tilanteessa ja alettava ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani. Kai.

En tiedä onko se jo suorastaan velvollisuus, että tästä kaikesta ihmiseksi vielä. Vuosi vielä tällaista niin, minun lähelläni on kaikilla paha olla. Jos taitaa olla jo nytkin.

Pääkoppa on vaihteeksi taas sekaisin. Varma olen tekosistani. Kaikki tähtää minun inhimilliseen loppuelämään. Sitä on vielä pahimmassa tapauksessa toiset mokomat lusittavana - tai elettävänä ehkä parempi sanavalinta.

Eihän sitä voi tietää mitä tässä saa vielä elämässä kokea. Varmaan sata hyvää ja kaunista - mutta kaikella on se tumma puolensa. Mutta uskon, että osaan nauttia elämästäni tämän jälkeen yhtä lailla ja ehkä enemmän.

En minä haasteita pelkää, mutta en nyt vähään aikaan niitä kaipaisi. Voisin vai elää tylsää ja yksinkertaista elämää. Ladata akkuni taas haasteita varten, jos niitä pitää kohdata.

@ @ @

Heräsin tottumuksesta jo puoli viideltä. Ei vain enää saanut unta. Ja sanon, että huonompi homma. Sillä tässä olisi tarkoitus mennä iltavuoroon. Ja huomenna aamuvuoroon....

Tällä viikolla olen nukkunut muutenkin huonommin kuin aikoihin. Kai tämä epävarmuus kaikesta jäytää alitajunnassa. Pitää satsata nyt siihen tiistaiseen palaveriin. Ehkä teen sanoituksia valmiiksi että muistaa esittää asiat oikeilla sanoilla. Saattaa loogisuus kärsiä, kun paineet tulla tässä asiassa nyt oikein kuulluksi ovat kovat.

Uskottavuuskin olisi tärkeää. Ja lähiviikkojen ongelmani on ollut liian rehellinen ja avoin puhuminen. Sen takiakin olen vältellyt ihmisten kohtaamisia. Mutta kun lenkilläkään ei ole viime aikoina saanut olla only lonely, olen todennut, että tunteet on hieman (lievästi sanottuna) pinnalla ja saamani palaute on ollut - tuota - aika yllätyksellistä.

Onneksi siis, en pääse lenkille nyt viikonloppuna ja valitettavasti, sillä pääni voisi jopa tästä tokeentua. Tai menisi kenties enemmän sekaisin.

Pitäisiköhän yrittää vielä nukkua?