Minä väänsin itseni tänä aamuna väkisin väärästä asennosta ylös. Me kolme täydellistä naista, kissanaiseni ja minä, emme vain mahdu kapealle puusohvalle.

Nukuinhan minä. Mutta enempi aamusta. Ja sitten soi kello. Aivan liian aikaisin. Lisäksi kissat säikähtivät ja minulle tuli tilaa... voih ei.

Mutta kun piti se auto viedä tänään korjaamolle, kun se virranjakajankansi ja pyörijä odottivat ja toivottavasti asentajakin. Vaan ei.

Kun vihdoin tytön kanssa pakkauduimme autoon, löysin asentajan puhelimesta tilaamasta sitä kantta... ja pyörylää. Tulee siis illlalla eli neljältä. Mukuloiden olisi pitänyt silloin olla anopin luona. Mutta kun homma olisi nopea, otettiin riski.

Silloin maanantai-iltanakin kun jäimme kaupanpihaan kello 2030, sen kertainen asentaja tiputti pyörijän hukkaan konetilaan... noh, nyt uusi ja punainen pyörijä tipahti konetilaan... ja kun ei kahta ehkä ilman kolmatta...

Mutta oli otettava rengas pois ja matkassa oli  muitakin mutkia.

Kun viimein noin kolme varttia myöhässä lumessa ja tuiskussa suuntasimme anoppilaa kohti, poika alkoi epäillä ettei aikaa ole riittävästi. Joten minä siihen, etten tosiaankaan tule hakemaan ennen huomista iltavuoroa enkä tänä iltanakaan... otti kaiketi nokkiinsa.

Mutta näin on näppylät. Näin on ollut. Että minun pitäisi venyä ja siihen onneton olen heidät opettanut. Vähän rajaa jälkikasvu.

Kun lähdimme oli pihamme täynnä lunta, nilkkoihin. Hyvähän sitä on laskea rinnettä alas, mutta jo paluu vähän epäilytti. Ja kylätiekin oli samassa jamassa ja tienpenkat pyrkivät imaisemaan meidät ojaan. Takaisin tullessani tiet oli ajettu. Ja niin oli pihakin. Hei jotain rajaa!

Ja ehkä kyseessä on nyt tyyntä myrskyn edellä.

Joka tapauksessa, huomenna töihin ja ylihuomenna. Joulu on lusittu töissä ja rahaa tulee niin että lompakko räjähtää. Onneksi voin kuljettaa nekin virranjakajakansikauppaan. Ja ei kai ne hyppivät pyörijätkään ilmaisia ole.