Sain viikon sairaslomaa. Diguna oli kai masennus tai sitten uupumus. Voi niinkin käydä. Ettei vain sekään näy. Väsyttää tietysti. Ja aina. Ja ruoka maistuu ja takapuoli paisuu. Ja koska on haettava vertaistuki täällä periferiassa netistä, istun koneella. Hoidan mielenterveyttä pitääkseni sen kohtalaisena. En tunne alakuloa, ajoittain päinvastoin yläkuloa.

Koska työni, vaikka onkin raskasta, on rakasta ja saan siitä voimia, viikolla aloitetaan. Se onkin tarkoitettu lähinnä ulkoilun aloittamiseen. Ajatelkaa, siihenkin voi saada lomaa. Epäsäännöllinen kolmivuorotyö vie voimia ja aikaa sekä vaatii palautumista ja yhtäkkiä huomaa että vapaat tuli ja meni - aivan kuin se hoitajien alipalkkakin tilipäivinä.

Mies vaatisi lisää virikkeitä ja kotilomien olisi tarkoitus niitä tarjota. Miehen kuntoutumisessa tapahtuneen takapakin vuoksi kotona ei odotakaan enää motivoitunut omaishoitaja, vaan aikasti väsähtänyt arjenpyörittäjä. Lopenuupunut pyykkiakka. Jo miehen diabeteksen hoidon valvonta jatkuvine mittauksine ja pistoineen tuntuvat uuvuttavilta. Ja ruokaakin olisi tultava säännöllisesti. Teen oikeastaan hoitotyötä epäsäännöllisen neljävuorotyön mukaan tai lähes tauotta.

Koska miehen sairastumisesta ei ole kulunut kuin puoli vuotta, osa ajasta on mennyt ajattelutavalla: pakko, ei ole vaihtoehtoja. Kesällä osa pakosta on muuttunut ajatteluksi: tää on nyt tätä ja sillä siisti. Viime aikoina aloin todella haaveilla sairasloman otosta. Kesälomaa kun pätkätyössä ei helpolla saa kerättyä. Joten ihmekös jos pikkuisen homma hangertaa.

Hauskaa olla sairaslomalla, kun ei tavallaan ole sillä lailla sairas-sairas. Tunnen tekeväni ennaltaehkäisevää työtä ja tunnen lievää stressiäkin pääsenkö tavoitteisiini. Eilinen ensimmäinen päivä meni syysmyrskylle, muttei aiheuttanut minkään lajin ahdistusta. Ja hainhan minä varsinaisesti eilen sen sairasloman.

Tänään vitkastelin aamukahvin jälkeen puuronkeittoa. Sen jälkeen olisi tehtävä päätös lähteä koirineni metsään. Hirvitti jo päiviä aikaisemmin, sillä pentukoira ei oikein ole harjoituksen vähyyden vuoksi sinut taluttimien ja valjaiden kanssa. Nyt on lenkki heitetty ja uskaltauduin peräti laskemaan koirat irtoimenaan juoksentelemaan pellolle. Epäilin kyllä aika lailla millä niskakampilla saisin pennun takaisin valjaisiin... mutta riski jäädä valjaista kiinni risukkoon, on sen verran todennäköinen, että valjaat on kyllä otettava pois.

Nyt jaloissa makaa kaksi lopenuupunutta koiraa. Ja hieman kyllä väsyttää omaishoitajaakin. Mutta se on juuri tuollaista lenkin jälkeistä ramaisua. Kohta olisi mietittävä rakkainta harrastustani eli syömistä. Tulet hellaan ja keittokattila tulelle. Että rakastan puuhellaa ja sen antamaa lämpöä. Vain harvoin se annattaa sitä savupuolta ja yleensä se johtuu siitä, että pelti on kiinni. Voi Vinde!