Säälin saa lahjaksi, kateus pitää ansaita!
- Seinäkirjoitus -

Sääli on asia, joka pistää vihaksi. Ja ymmärrän, että on hienonhieno ero sillä milloin myötätunto muuttuu sääliksi. Pari päivää sitten törmäsin kaupassa miehen lapsuuden aikaiseen naapuriin. Hän tietysti kysyi, nähdessään ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen minut, mitä miehelleni kuuluu.

Vaikka tilanne ja paikka sekä asiakin oli mikä oli, tein aika kattavan selvityksen tälle ihmiselle. Yhtäkkiä hän halasi ja sanoi, että on iloinen, että minä olen sellainen. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti ja kerroin, että tuo pidensi juuri vuosilla elin-ikääni.

Sääli on sairautta. Minusta sääli on negatiivista. Ei kanna antajaa, eikä kohdetta. Tuntuu kuin sääli olisi turvallisin ja häpeämätön keino tuntea hieman syyllisenä toista kohdannutta epäonnea - ja omaa erinomaisuutta. Kuitenkin pelko siitä tajunnassa, että ehkä jo huomenna itsekin on säälin kohteena.

Empaattisuus on käsittääkseni puhtaampaa ja pyyteetöntä toisen elämään eläytymistä. Ja ymmärtämistä. Usein puhutaankin vertaistuesta. Yllättävän erilaisista lähtökohdista olevat eri-ikäiset ihmiset tuntevat suurta yhteenkuuluvuutta. Näin esim. omaishoitajilla. Jokainen, joka on hoitanut tai ottanut vastuun toisesta ihmisestä muuttuneen elämäntilanteen vuoksi esim. hoidettavan sairastuminen, ymmärtää sitä tuskaa ja pahaaoloa ja katkeruudenkin tunteita, joihin törmää siinä vaiheessa, kun huolenpidon antama tärkeyden tunne vaihtuu silkaksi väsymykseksi.

Näin minä ajattelen säälistä, enkä sitä kaipaa. Tunnen, että minun odotetaan painuvan säälistä kasaan ja nyyhkyttävän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi? Minähän elän ja olen luultavasti terve. Minulla on töitä. Minulla on työ, josta pidän. Minä asun maalla, niin kuin nuorena haaveilin. Miehen sairastuminen on totta. Mutta totta voisi olla miehen itsemurha, kuolema, yrityksen konkurssi, ylivelkaantuminen. En todellakaan kaipaa sääliä. Empatiaa kyllä, että saisin anteeksiantoa, kun kaikki ei mene niin kuin pitäisi.