En ole vielä saanut miehen epikriisiä, mutta sain puhelimen välityksellä tietoa suoritetuista arvioinneista. Aivoinfarktista on nyt yhdeksän kuukautta. Palautumista ja kuntoutumista on kyllä tapahtunut, mutta miehelle tuomittiin pysyvä ajokielto. Kova paikka.

Ja vammaisuuskin voidaan mahdollisesti luokitella vaikeavammaiseksi. Kävelevä, puhuva ja ajatteleva ihminen, joka ei kuitenkaan kykene pyytämään apua tai voi joutua toiminnan hidastumishetkellä vaaratilanteisiin. Tarvitsee toimintaterapiaa ja neuropsykologista kuntoutusta.

Entä miltä minusta tuntuu? Yllättikö? Ei, kuulosti täysin tutulta se, mitä raportoitiin koetilanteissa tapahtuneeksi. Ei tietenkään ole mukavaa, että mies ei ole kuntoutunut aivoinfarktistaan hyvin. Mutta jos hän saisi arvioinneissa paremmat tulokset kuin normaali arkitilanteissa, olisin pulassa. Sillä avuntarve kotona määriteltänee hyvin pitkälti juuri noiden lausunnoiden pohjalta.

Voin ja voimme alkaa rakentamaan nyt elämäämme niillä rajoituksilla mitä tällä hetkellä on. Siis tarkoitan todella sitä, että tällä hetkellä. Aina voi tulla takapakkia tai peräti uusi infarkti tai puhjeta uusia tauteja, joille hän nyt on alttiimpi kuin olisi terveenä. Joten elän nyt tätä hetkeä ja rakennan elämää tämän hetken tilanteen mukaan. Ja pidän jatkuvasti muistissa sen, että äkkiä tilanne saattaa huonontua, joten mitään suurempia suunnitelmia ja investointeja on turha tehdä.

Siis pitää olla positiivinen, mutta realistisella tasolla. Onneksi iloja on jo tiukkojen työttömyysvuosien aikana osannut ottaa irti pienistäkin asioista. Vaikka metsän sammaleista. Toista on lapsillamme. Heillä on elämä suurine haaveineen edessä. Onneksi emme näe heidän kohtaloaan etukäteen. Se eletään sitten sellaisena kuin se tulee. Enpä minä tainnut muuta haaveilla kuin kaupungista maallemuutosta ja sehän kyllä on jo toteutunut. Joten höpö sulle elämä, et sinä jalkoja ole saanut alta vietyä, vaikka kyllähän tässä on tasapainoa haettu useamman kerran.