Jollakin sitä vaan on ja jollakin ei. En olisi nainen ellen tuntisi suurta huvia katsoessani Voicella sattumalta Alicia Keysin videota No one. Se miksi katson ko. kanavaa johtuu siitä, etten jaksa radiota aukaista ja toisaalta ei ole paljoa puhetta vaan musiikkia, jota saattaisin kuunnella myös kuunnellessani YleX:ää. Suurin osa kappaleita ihan mitään sanomattomia kertakäyttörenkutuksia.

Jokatapauksessa minulle ei ole suotu iloa nauttia visuaalisesti. En ymmärrä musiikkivideoita. En ymmärrä siis miksi niitä tehdään. Tai epäilen, että tämä ihmetys johtuu siitä, ettei minulla ole vahvoilla tarvittavat kyvyt. En ole sarjakuvien ystävä. Jostain syystä niiden esitystapa ei suo mitään hupia minulle, vaikka niissä ei ole juonellista vikaa. Kenties elokuvistakaan en saa oikein sitä mitä muut. Jää tuo visuaalinen vastaanotto heikoksi.

Olen kuuloihminen ja vahvasti. Asiat on hyviä ja huonoja. Ne vain kuulostavat joko tai. Ihmishälinä väsyttää, kesällä pikkulinnut metelöi, markettien kassat vinkuvat jne.

No, erehdyin kisaamaan itseni kanssa, että kukahan tuo laulajatar on. Tiesin tehtävän ihan mahdottomaksi, sillä en tunne mielenkiintoa opiskella laulajien nimiä saati kasvoja. Joten ihmeissäni ja kasvavassa huvittuneisuudessa seurasin musiikkivideota. Mitä ihmettä tuo nainen tuossa leipoo? Kauhea leipätaikina ja ei ihme, että homma on tuskaista... sadekin on tulossa. Apua, se onkin  piano. Hän soittaa pianoa. Eikä olekaan kauheampaa kuin olla esiintymässä lavalla hopeisessa mekossa kun on vessahätä ja pitää suorastaan vääntelehtiä, ettei liruisi kinttuja pitkin.

Voi Alicia, eikö löydy itsekritiikkiä? Toisilla on lavakarismaa ja notkea, liikkuva vartalo, muttei sinulla. Mieti uudelleen, vaikka olisi kuinka hyvävartaloinen, se liikkuu tai sitten ei. Vai miltä tuo teistä näyttää? Liisa