Kävimme miehen kanssa sairaanhoitopiirin sisätautipoliklinikalla. Meillä oli aika, mutta ... ei auttanut yrittää kertoa olevansa itsekin hoitoalalla ja että olen tullut suoraan yövuorosta.... Vihjasin vain vastaanottoapulaiselle, että huomioisi sen, ennen kuin päästäisi ainakaan ohittelemaan ketään.

Lisäksi taksi odotti. Sehän on sen tehtävä. Tuntitolkulla odottaa. Ja kyytejä oli sovittuna muitakin tälle päivälle.

Odotushuoneessa oli aikaa seurata kollegoitani. Ajattelin kuinkahan moni noistakin on työyhteisössään korvaamattomia, ketkä lusmuja ja ketkä uusia ja hukassa. Yhdellä sairaanhoitajista oli opiskelija, joka kovaäänisesti potilaan tullessa sen kuulutti. Eli varoitus: omalla vastuullasi, olen opiskelija... hehheh. Olkaa huoleti, lukijat. Sen opiskelijan ohjaaja oli paikalla.

Tämä ohjaava sairaanhoitaja sai minut kirjoittamaan tämän jutun. Sillä huvitti hänen itsevarma käytöksensä niin muita työkavereita kohtaan kuin myös se eleviesti mikä hänestä henki kulkiessaan huoneestaan vastaanottoluukulle ja muihin huoneisiin. Hän oli ilmeisen tyytyväinen hiuksiinsa. Hän kohenteli kiharoitaan näyttävästi molemmin käsin. Ilmeisen tiedostamaton ele.

Ja olotila oli välillä väsynyt, väsyneempi ja sitten taas virkeä. Ajattelin, että tarvitaanko täällä minua ollenkaan. Kyllä se tarve sitten selvisi lääkärin luona. Mies kertoi olevansa hyvässä kunnossa. Sydän onkin kunnossa taas. Muut elimet näyttävät palautuneen rytäkässä. Aivot vain saivat pysyvät tällit ja uusimman tällin viime syksynä. Siitäkin tuli varmistus viime viikolla.

Mutta, mutta. Sydänlääkäri olisi karsinut Marevan-hoidon pois turhana. Siis jos en olisi ollut perustelemassa sitä ja esittämässä neurologin lausuntoa, joka oli vahingossa jäänyt laukkuuni. Eikä tietoa tuntunut olevan siis uudesta aivoinfarktista olevan ainakaan sydänlääkärin käytössä. Turvatonta oloa tunsin. Ja kuitenkin siinä väsyneenä yritin käyttää kaikki vähäiset taitoni että tulisin ymmärretyksi, mitä miehelle todella kuuluu.

Olin vasta yhdeltä iltapäivällä kotona ja puoli tuntia meni houkutellessa unta palloon. Ja sitä kesti siihen asti kun heräsin Uutisvuodon tunnussäveleen. Eli kello oli 18.30. Telkkaria katsoessa nukahtaa varmasti. Ja näköjään Uutisvuodon alkaessa herää takuuvarmasti, sen verran kauhea tuo kännykkätunnari on. No, olosuhteisiin nähdenhän olin nukkunut akuutin ensiavun kuten öiden jälkeen yleensä.

Nyt tuntuu hieman hukassa olevalta vieläkin ja olisi tosi tärkeää painua pehkuihin, ettei rytmi mene ihan sekaisin. Joten palataan aamulla asiaan. Omaishoitaja menee nyt nukkumaan, sillä huomenna on haettava mies kotilomalle.