Tässä olen lukenut saattohoitokirjallisuutta ja muutenkin surffailut aiheen tiimoilta. Törmäsin tuhkausta käsittelevään juttuunkin tai juttuun, jossa mainittiin tuhkaus.

Kun isäni kuoli viitisen vuotta sitten, hänet haudattiin perinteisesti arkkuun. Hän ei olisi halunnut tuhkausta, kuten monet muutkin ajattelevat. Minä olen parin viime vuoden aikana vakuuttunut, että minut pitää tuhkata. En minä halua maata arkussa kylmässä maassa. Tai eihän siinä sitten kai väliä olisi, mutta jos ei halua poltettavaksikaan, mitäs perusteita olisi valita hautaustapansa?

Joutaa polttaa minut. Haluaisin tuhkanikin jonnekin muualle kuin pyhiinvaelluspaikalle - anteeksi hautausmaalle. Jos minua haluaa muistaa, ei tarvitse hautuumaalle tulla. Ei sytytellä kynttilöitä, eikä etenkään maksaa  haudan hoitamisesta tai istutella tylyn kiven viereen paahteen kestäviä begonioita, kun ne kukat joita siihen toivoisin, eivät nyt millään sovi tietenkään hautuumaalle.

Entä sitoisinko lapseni käymään haudallani? Heittäköön tuhkaat tuuleen metsässä, jossa muutenkin viihdyin. Jonnekin jossa olisin aina lähellä tai yhtä kaukana lapsistani. Haluan tulla haudatuksi heidän muistoihinsa, en mihinkään seurakunnan kalmistoon, jossa kukaan ei käy. Minut muistavat ne, jotka muistavat. Ei siihen muistomerkkiä tarvita.

Näin puhuu/kirjoittaa ihminen, jolle ei hautausmaalla käyminen ole lapsuudesta tuttua. Ei ole sukuhautoja kuin pitkien matkojen päässä. Siellä makaa ukit, papat ja mummot. Ties missä ympäri Suomea. He joko elävät muistoissani tai eivät. Niin se vain on.

Siis yksi ääni tuhkaukselle. Minulta. Ja tekemään hoitotestamenttia. Tai päivittämään sitä.