Ensimmäinen ihmiskontakti lukuunottamatta hoidossani olleita ihmisiä tänä aamuna, tänä ystävänpäiväaamuna: kollega saapuu aamuvuoroon ja toivottaa minulle ystävänpäivää. En tule toimeen hänen kanssaan. Ei siis ole mitään syytä toivotella. Muuta kuin huomenta.

Ystävänpäivä.

Tulee mieleen Yhdysvallat. Teennäinen Big smile. Nuoruuteni uskonnonopettaja palasi vuoden sapatiltaan pitämään meitä nuoria uskossa. Hän kertoi USA:n matkastaan. Oli tullut kouristuksia ja pahoja sellaisia naamaan, kun piti alkaa hymyilemään. Näin 80-luvulla. Kulttuurien välisiä eroja.

Vaan kun ilmiö rantautuu  Suomeen 1987. Enkä tarkoita hymyilemistä sitä Big smileä. Turpiinhan täällä saisi jos sellaista alkaisi harrastamaan. Tai no, maine kasvaisi lääkkeiden väärinkäyttäjänä.

Ystävänpäivää minä tarkoitan. Miksi hyvät asiat pilataan saamalla se kaupalliseksi. Miten määrität ystävän? Jos toivotat ystävänpäivää kaikille työkavereillekin? Joo, joo. Kun on ystävänpäivä tai joulu, toivotetaan hyvää ystävänpäivää tai hyvää joulua. Kas kun en muista kenenkään toivottaneen minulle hyvää isäinpäivää..... enpä muista en.

Sain tosiystävältä ja henkiseltä tueltani Kirsiltä tekstiviestin:

Ken omistaa ystävän aidon, oikean?
Hän aarteen saanut on kultaakin kalliimman.

Sitä on ystävyys. Enkä sitä viestiä laittanut postinkantajalleni, en yhdellekään työkaverille, en naapureille. Halusin sen jakaa ystävilleni, en satunnaisille tutuille. Minulla kun on naapureita, tuttuja, kyläläisiä ja  muitakin ihmisiä, joihin suhde on erilainen kuin tosi ystäviin.

Ehkä taustalla on todistaakin, että minulla on ystäviä. Ja niitä on paljon. Mutta ystävät Blogistaniassa, muistakaa, että laatu korvaa määrän.

Ja jos ajatukseni nyt ontui, laitetaan se takana olleen yövuoron piikkiin.


1029.jpg