Mitenkähän todella lienee tuo lähimmäisen käsite nykyään? Kuka on lähimmäinen? Vainko omat lapset?

Estääkö lähimmäisenä oloa ajatus toisten asioihin puuttumisesta?

Ajatuksia syntyi kuullessani syyn, miksi opiskeleva poikani oli jo koneellaan eikä koulussa. Viikonloppuna oli löytynyt yksi opiskelija itsemurhan tehneenä asunnostaan. Koulu oli loppunut sitten hiljentyäkseen.

Kyseinen opinajo on osoittanut monesti sen, että se välittää opiskelijoistaan. Kunhan vain tietää, että on aihetta puuttua tilanteisiin, on opettajista monella siihen rahkeita ja tahtoa. Joten minä kyllä puhdistaisin opinahjon osuutta asiassa. Ja sen vuoksi kai opiskelukin keskeytettiin, että opettajat nyt ehkä siellä vatvovat, missä meni pieleen, miksi emme huomanneet mitään.

Toivottavasti pystyvät vain vahvistamaan toimimistaan, eivätkä syyllistämään. Enemmän minä olen huolissani siitä lähipiiristä, opiskelijakavereista, että minkälaiset hälytyskellot ovat mahdollisesti jääneet soimatta. Itsemurhan tehnyttä poikani ei ollut tuntenut, mutta jotain mielenterveysongelmista oli koululla puhuttu.

Opiskelijoiden läheiset ovat usein kaukana - fyysisesti.

Eipä silti, että aina voisi auttaakaan. Osaisi. Mutta tilaisuutta auttamiseen, sitä ei haluaisi olla edes kokeilematta.

Olen käynyt herkäksi. Piti itkeä tässä kirjoittaessani. Omaa kohtaani en kykene sillä tavalla suremaan, sillä ei kukaan ole kuollut. Tilanne on vain muuttunut. Mutta itsemurhan tehneen opiskelijan vanhempien puolesta, siitä tuskasta, jonka kanssa he nyt koettavat elää itse eteenpäin.

Matteus-passio soi taas. Ja lohduttaa.