Jaaha. Katkeruus polttaa suonissa ja vihaksi pistää. Omassa toimipaikassa omaisten kohtaaminen on sieltä ja syvältä. Ketuttaa. Mutta mistä hemmetistä se johtuu? Kumpi osapuoli pelkää ja mitä? Sitäkö että sanoo väärin jotain ja soppa syntyy? Onko parempi painella takavasemmalle kun vielä voi?

No, minä kohtasin omaisia. Ensin puhelimessa ilmoittaen läheisen sairastumisesta. Sitten yllättäen surevia omaisia. Miettien annoinko vääriä tietoja. Ei siitä kyse ollut. Ja omainenkin armahti minut. Oli kiitollinen kun soitin. Enhän minä voinut tietää, että vuorokauden kuluttua kaikki on jo ohi. Tilanne oli herkkä ja kuitenkin niin lohdullinen. Olin ehkä sittenkin osannut puhua oikein.

Puhua oikein. Sitä kai sitten hoitaja pelkää. Väärinkäsitysten luontia. Sitä että antaa virheellisen kuvan, turhan toiveen. Ja kuitenkin minusta on aina omaisen tiedettävä muutoksista. Se on tärkeämpää kuin mahdollinen epäonnistuminen siinä. Ja harjoitus tekee mestarin. Miten muuten.

Mestarin valehtelemaanko? En tarkoita sitä, vaan juuri sellaista lapsusta, että herättäisi turhia toiveita paranemisesta. Nyt näyttäisi siltä ja eihän voi koskaan tietää miten ikääntynyt ihminen kestää tavallista flunssaakaan.

Niin se vain menee. Nyt meni hyvin. Ehkä joskus sitten menee kiville. Mutta sen riskin haluan ottaa ja varmistaa, että omainen tietää läheisen muuttuneesta tilanteesta. Periiköhän rehellisyys sen maan? Vai onko se vanhasta entisestä ajasta?