Laitoin kommenttini omaishoitajajutustani tähän omaksi jutukseen. Sillä tein järkyttävän löydön selatessani Hesarin nettilehteä. Ampujan poika oli tullut julkisuuteen ja hän kertoi tapahtuneen juuri niin kuin olin ajatellut. Mikään riemuvoitto ei minulle ollut, vaan minulta pääsi itku, sillä tälläkin hetkellä joku ihmispolo miettii vaihtoehtoja ja kädet jää tyhjiksi. Ei se piruvieköön nykyaikana saisi tällaista olla. Ei liian suurta taakkaa saisi kenellekään jättää kannettavaksi.
Tehdään nyt vielä sekin virhe, että kuoliaaksi vaietaan tämä tapaus. Hyvää kesälomaa vaan kaikille asioista päättäville. Järjenkäyttö ei varmaan olisi haitaksi. Lohdutonta, että 88 vuoden kokemuksellakin jää tyhjät kädet....
Ja tässä tämä varsin sekava kommenttini:
Olen huolissani sen vuoksi, että uskon miehen rakastaneen läheisiään,
mutta tunteneen voimiensa riittämättömyyden niin ahdistavana, että
päätyi tekoonsa.
Uskomatonta kyllä, ihmettelen sitä yleistä näkemystä, ettei ymmärretä,
miksi pitää tappaa toisia eikä vain itsensä. Jos sellainen
kylmäharkinta olisi jossa vain itseään ajattelisi, mies olisi tappanut
muut eikä itseään, sillä hänellä olisi ollut hänen mielestään
parhaimmat mahdollisuudet selviytyä. Mutta hän varmaan tunsi vastuuta
muista, joten jos ei kykene huolehtimaan toisista, on heidän
kärsimyksensä lopetettava, jotta voi itsekin lähteä tietäen, ettei
kukaan jää hoidotta ja vaille huolenpitoa. Siis näen logiikan, miksi
ihminen päätyy tuohon. Vaikken itse kyllä ikinä pystyisi. Enkä
luonnollisestikaan hyväksy sitä, mutta pystyn täysin ymmärtämään miksi.
Ja minusta se onkin edellytys sille, että ymmärtää myös senkin, että
tällaiset teot ovat ja tulevat olemaan jatkossakin todellisia ja että
tällaisiin ratkaisuihin päätymiset pitää estää. Järjestelmä pitäisi
lähteä pyörimään heti kun vakavia elämän muutoksia tapahtuu. Esim.
vanhempien tukeminen vammaisen lapsen syntyessä. Ja keinoja miten
auttaa ihmistä, joka kieltää ulkopuolisen avun, sillä hän on
suurimmassa vaarassa. Yhteiskunta lukee mielellään tällaiset
selviytyjiksi, mutta heilläkin on rajansa jaksamisensa kanssa.
Työkaverit velloivat tapahtunutta eilen. Jos vammaiset lapset ovat
asuntolassa, ei heistä ole vanhemmilleen enää kuulema jaksamista. Täh?
Nyt minä en ymmärrä. En tosiaankaan. Se että tietää, ettei omat lapset
selviä kuten normaalisti selvitään elämästä on elinikäinen huoli
vanhemmille. Jos ei ole turvauduttu heti syntymästä asti ulkopuoliseen
apuun (kuten varmaan ei 50 vuotta sitten, jolloin vammaisuus oli
häpeällistäkin) ja on hoitanut vuosikymmeniä lapsiaan kotona, on
rakentunut sellainen henkinen sidos, ettei sitä mikään asuntolahoito
pysty purkamaan. Ja kun väsyy yrittämään sokeutuu ja toimii sen aiemmin
kertomani logiikan mukaiseen juoneen.
Tällainen teoria minulla. Ja ihan tuulesta temmattu, kun en tosiaankaan
ole paljoakaan ko. tapauksesta lukenut sitten ensitietojen.
Tietysti vaikuttaa sekin, että olen tämän kuukauden aikana ymmärtänyt,
että miehestäni ei huolehdi kukaan muu kuin minä. Sen vastuun ottaminen
on tuntunut raskaalta. Hänen omat vanhempansa ovat muuttuneet näiden
kuukasien aikana niin, etteivät he taida kyetä kohta vastaamaan
itsestäkään.
Joten yritän sulatella tätä asiaa itsekin. Onneksi ei ole itsetuhoisuus
tai toisenkaan armahtaminen ollut koskaan sydäntä lähellä.
keskiviikko, 18. kesäkuu 2008
Kommentit