Laitoin kommenttini omaishoitajajutustani tähän omaksi jutukseen. Sillä tein järkyttävän löydön selatessani Hesarin nettilehteä. Ampujan poika oli tullut julkisuuteen ja hän kertoi tapahtuneen juuri niin kuin olin ajatellut. Mikään riemuvoitto ei minulle ollut, vaan minulta pääsi itku, sillä tälläkin hetkellä joku ihmispolo miettii vaihtoehtoja ja kädet jää tyhjiksi. Ei se piruvieköön nykyaikana saisi tällaista olla. Ei liian suurta taakkaa saisi kenellekään jättää kannettavaksi.

Tehdään nyt vielä sekin virhe, että kuoliaaksi vaietaan tämä tapaus. Hyvää kesälomaa vaan kaikille asioista päättäville. Järjenkäyttö ei varmaan olisi haitaksi. Lohdutonta, että 88 vuoden kokemuksellakin jää tyhjät kädet....

Ja tässä tämä varsin sekava kommenttini:

Olen huolissani sen vuoksi, että uskon miehen rakastaneen läheisiään, mutta tunteneen voimiensa riittämättömyyden niin ahdistavana, että päätyi tekoonsa.

Uskomatonta kyllä, ihmettelen sitä yleistä näkemystä, ettei ymmärretä, miksi pitää tappaa toisia eikä vain itsensä. Jos sellainen kylmäharkinta olisi jossa vain itseään ajattelisi, mies olisi tappanut muut eikä itseään, sillä hänellä olisi ollut hänen mielestään parhaimmat mahdollisuudet selviytyä. Mutta hän varmaan tunsi vastuuta muista, joten jos ei kykene huolehtimaan toisista, on heidän kärsimyksensä lopetettava, jotta voi itsekin lähteä tietäen, ettei kukaan jää hoidotta ja vaille huolenpitoa. Siis näen logiikan, miksi ihminen päätyy tuohon. Vaikken itse kyllä ikinä pystyisi. Enkä luonnollisestikaan hyväksy sitä, mutta pystyn täysin ymmärtämään miksi. Ja minusta se onkin edellytys sille, että ymmärtää myös senkin, että tällaiset teot ovat ja tulevat olemaan jatkossakin todellisia ja että tällaisiin ratkaisuihin päätymiset pitää estää. Järjestelmä pitäisi lähteä pyörimään heti kun vakavia elämän muutoksia tapahtuu. Esim. vanhempien tukeminen vammaisen lapsen syntyessä. Ja keinoja miten auttaa ihmistä, joka kieltää ulkopuolisen avun, sillä hän on suurimmassa vaarassa. Yhteiskunta lukee mielellään tällaiset selviytyjiksi, mutta heilläkin on rajansa jaksamisensa kanssa.

Työkaverit velloivat tapahtunutta eilen. Jos vammaiset lapset ovat asuntolassa, ei heistä ole vanhemmilleen enää kuulema jaksamista. Täh? Nyt minä en ymmärrä. En tosiaankaan. Se että tietää, ettei omat lapset selviä kuten normaalisti selvitään elämästä on elinikäinen huoli vanhemmille. Jos ei ole turvauduttu heti syntymästä asti ulkopuoliseen apuun (kuten varmaan ei 50 vuotta sitten, jolloin vammaisuus oli häpeällistäkin) ja on hoitanut vuosikymmeniä lapsiaan kotona, on rakentunut sellainen henkinen sidos, ettei sitä mikään asuntolahoito pysty purkamaan. Ja kun väsyy yrittämään sokeutuu ja toimii sen aiemmin kertomani logiikan mukaiseen juoneen.

Tällainen teoria minulla. Ja ihan tuulesta temmattu, kun en tosiaankaan ole paljoakaan ko. tapauksesta lukenut sitten ensitietojen.

Tietysti vaikuttaa sekin, että olen tämän kuukauden aikana ymmärtänyt, että miehestäni ei huolehdi kukaan muu kuin minä. Sen vastuun ottaminen on tuntunut raskaalta. Hänen omat vanhempansa ovat muuttuneet näiden kuukasien aikana niin, etteivät he taida kyetä kohta vastaamaan itsestäkään.

Joten yritän sulatella tätä asiaa itsekin. Onneksi ei ole itsetuhoisuus tai toisenkaan armahtaminen ollut koskaan sydäntä lähellä.