Heittelin tuolla puukasan vieressä halkoa liiteriin ja kirosin. Intosin. Manasin. Soitin mielikuvissani kälylle. Haukuin apen pystyyn. Huusin. Raivosin. Mielikuvissani. Suunnaton viha velloo sisälläni. En koe sitä ylpeyteni rikkomiseksi, vaan koen itsemääräämisoikeuteni maahan poljetuksi. Vihani etsii tietään ulos. Pikku-Lynette Scavo odottaa ulospääsyään. Menisin potkimaan anoppilan oven sisään ja ... ja .. huokaisisin syvään ja lähtisin kotiin.

Miksi? Miksi ihmeessä ihmistä pitää näin koetella? Paljonko minua lohduttaa, että koko sisarussarja on samanlaista hullua sakkia, toinen toistaan mahtavampia. Mikä ihme niiden kasvatuksessa meni oikein pieleen?

Miten erota miehen suvusta? Ilmoitanko lehdessä vai kirjallisesti asianomaisille? Pyydänkö jotain viranomaistahoa turvaamaan mielenrauhan itselleni, että jaksaisin tässä muutenkin raskaassa elämäntilanteessa. Voi luoja, että sitä valtaa pitää näyttää. Ja arvaan, että nimeäni lausutaan usein ja hartaasti toreilla ja turuilla. Ilkeän miniän maine kiirii ääntä nopeammin. Ehkä antsaitsen sen sitten sillä, etten halua oikeuksiani loukata, kun en noihin velvollisuuksiinkaan tunnu apua saavan. Enkä enää sitä odota. Enkä enää huolikaan. Tulen toimeen omillani ystävien avulla.

Hyvä, että on ystäviä. Ja ettei ystävystyminen ole ollut koskaan minulle vaikeaa.