Arvasinhan  minä, kyllä tämä taivaallinen olotila tässä kohta loppuu. Että alkaa mies näyttää luontoaan. Yrittäminen rakoilee ja niin edelleen.

Liittimet yhdessä kiitän, että ensi viikko on se hoitoviikko, jolloin mies on osastolla. Vielä viikko sitten tuntui ihan turhalta koko järjestely. Appiukon järjestämä ajanviete vei vain yhdessä rankan työputken kanssa voimat ja hermot. Ja kun samaan aikaan mies kulkee kuin kohmeessa ja puhetta ei tule... yhdistelmä tappaa vähätkin hermonrippeet ja syntyy noidankehä, jossa minä kyttään virheitä ja mies tekee niitä tahallaan ja hihat liekeissä raivoan kuin raivotar. Josta taas lienee johtuu puheentuoton vaikeus ja sitä tehden taas minulta pinna palaa.

Uhman huomaa siitä, että partaansa ajaessaan tarjoaa parranajoa uteliaalle koiralle. Kielsin ja meni vain hetki, oli taas tarjoamassa kuonoaan uteliaasti tuovalle koiralle käynnissä olevaa partakonetta. Niin huono muisti ei ole, vaikka heikkoa keskitasoa kuulemma.

No, taidan lähteä etsimään viikatteen ja lähteä niittämään vähän heinää nurin, josko se sitten varmemmin sataisi...