Minä ainakin. Tässä työssä ainakin. Tällä elämällä.

Olisihan sitä voinut nukkuakin, mutta kissat veti ranttatanttaa naapurihuoneessa, Norppa alkoi niiskuttaa ja minä hätkähdin hereille. Kanipoika kilisytti vesiautomaattia, ainakin sata kertaa yhteen kyytiin. Ja ulkoa kumotti valo, jonka alkuperää en viitsinyt selvitellä, ihmetellä vain näin pimeällä maaseudulla. Ja kun se sitten yhtäkkiä sammui... järkytyin, sillä kaikki kädelliset tällä tontilla oli minun kanssa huoneessa. Joten jossain oli auto tai ... mikä lie.

Mutta unet meni sen siliän tien. Ja yö meni sen siliän tien ja aamu tuli ennen kuin arvasinkaan. Kelloradio soitti järkyttävän fanfaarin oopperasta, jota en kyennyt tunnistamaan järkytykseltäni. Elämä on elämää. Sitä se on mitä suurimmissa määrin.

***

Olen toipunut siitä järkytyksestä, etten ole toiminut etujeni mukaisesti tässä kuppaisessa kunnassa. Joten en tule saamaan lähiaikoina vakituista paikkaa. Olen selvinnyt siitäkin, että mahdollisesti olen muutaman viikon keväänkorvalla työttömänä. En tosin ole kertonut avustajalle, ettei töitä ole sitten hänellekään eli on lomautettuna.

Töissä yritän jatkaa, kuin ei olisi muuta kuin ainaista univelkaa. Nauttia suorasukaisista mummoista. Olen kuulema oikea hoitaja. Työkaveri passitettiin takaisin koulunpenkille vanhustenhoitoa opiskelemaan. Toisaalta eilen minä tuoksuin ei miltään, joten mieheni kuulema varmasti rakastaa minua. Höh. Ja tänään olin jo kamala akka, kun kehtasin kysyä, miksi tämä mummo huutaa. Että mikä hätänä, kun mummo nilkuttaa vastaan housut kintussa käytävällä.

Ja aamupesuja vihaava miesasukas toivotti meidät helvettiin. Totesimme käyvämme vielä kahvilla. Eikä olisi suinkaan mahdotonta, ettei meitä sinnekään huolittaisi, vaan käskettäisiin vanhainkodille takaisin.

Että sellaista minulle tänään. Ja nyt ei muuta kuin saunaan.