Miehellä on lipastossa vaatteet. Ne olivat järjestyksessä, sillä otinhan omani pois, ettei avustajan tarvitse tonkia minun vaatteitani. Jeps. Ei ole enää järjestyksessä, vaikka omat paitani ja alusvaatteet yms. on pinotuissa puulaatikoissa ja oikeastaan päälimmäisenä keikkuvassa matkalaukussa. Kirosinkin eilen, että se on toisaalta hyvä, kun kuitenkin jossain vaiheessa voin lähteä täältä kiireellä pakoon.... ainakin mielikuvissa eli ei muuta kuin matkalaukku mukaan.
Siistiä ei ole kyllä vieläkään. Ei sinne päinkään. Harmi, kun avustaja ei tule näkemään sitä lähtötilannetta... tai onneksi ei tule näkemään. Huoks.
***
En tiedä, pitäisikö huolestua, kun en jaksa pitää puhelimen ääniä päällä. Syynä on se, että tunnen syyllisyyttä kun se pirulainen kuitenkin aina joskus soi, enkä jaksa puhua saati vastata. Vasta kolmisen tuntia sitten tuntui siltä, että ehkä tässä jotain vielä saa aikaiseksi.
Olen alkanut säästelemään itseäni. Jos ei jaksa vastata puhelimeen, äänet pois. Sitten vain katson kuka on soittanut ja heitän arpaa, että onko tärkeätä asiaa vai ei.
Muutama vuosi sitten ahdistuin jo puhelimen äänestäkin. Siitä tämä alamäki on alkanutkin. Toimiessani kyläyhdistyksessä ja lasten kerhotoiminnassa, oli kaikilla asiaa ja toiveita, mikä yleensä tarkoitti sitä, että minä joudun töihin. Innostun lupaamaan ja kiroillen tein. Joten liitin pitkään puhelimen soittoäänen uuteen tehtävään.
Nykyisinkin valitsen puhelimen soittoäänen sellaiseksi, ettei se ärsyttäisi. Hiljainen kurnutus olisi hyvä, mutta usein en tahdo sitä kuulla, kun talvitakkini on niin paksu ja kun en enää kuljeta puhelinta mukanani sisällä. Saattaa mennä tuntikausia jopa päiväkin, ennen kuin alan kaivata sitä pirulaista.
Etenkin yövuoroviikolla on ihme jos vastaan. Olen joko nukkumassa tai sitten juuri menossa tai kellun keinounessa lusikoiden apetta naamariin tai hermoillen valmistelemassa töihin lähtöä. Niin se vain menee. Ja nyt kahden huonosti nukutun yön jälkeen en ole juttutuulella. No at all. No way ja silleen. Siispä puhelin on äänettömällä. Toivon tekstiviestinä asiat. Sittenkään en aina vastaa ajallaan, enkä ainakaan toimi kuten haluttaisiin.
En lähtenyt viemää tavaroita kollegalle, koska tässä oli muut väännöt päälimmäisenä, vaikka mielelläni tavaroista olisin luopunut ja hän niitä tarvii. On vertainen kaikella tapaa, joten siitäpä syyllisyyttä joudun nyt kantamaan. On sekä omaishoitaja lapselleen, töissä samassa paikassa ja vetää kerhoa minun jälkeeni ja on vielä kyläyhdistyksessäkin.... plääh.
Osa syy lähtemättömyydelle löytyy siitä, etten tiedä mitä piti viedä. Ja sen lisäksi täällä on taas kauhukeli. Eli lämpö nousi ja lumet suli ja puro sanoi puli puli, mutta teillä. Ja kun meillä on se rinnetontti.... se on ihan jäässä. Onneksi ei tarvitse huomenna lähteä aamusta minnekään. Jospa tuonne tielle ainakin löytyisi jotain hiekan tapaista.
Ostin taannoin säkin hiekoitussepeliä. Meillä on jossain ns. sentraalisantra, mikä ei välitä puheluita vaan heittelee hiekkoja... voisi huomenna ulkoilla avustajan ollessa ja etsiä samalla kaikkia kadonneita vehkeitä, kun esittelee paikkoja.
Olen alkanut säästelemään itseäni. Jos ei jaksa vastata puhelimeen, äänet pois. Sitten vain katson kuka on soittanut ja heitän arpaa, että onko tärkeätä asiaa vai ei.
Muutama vuosi sitten ahdistuin jo puhelimen äänestäkin. Siitä tämä alamäki on alkanutkin. Toimiessani kyläyhdistyksessä ja lasten kerhotoiminnassa, oli kaikilla asiaa ja toiveita, mikä yleensä tarkoitti sitä, että minä joudun töihin. Innostun lupaamaan ja kiroillen tein. Joten liitin pitkään puhelimen soittoäänen uuteen tehtävään.
Nykyisinkin valitsen puhelimen soittoäänen sellaiseksi, ettei se ärsyttäisi. Hiljainen kurnutus olisi hyvä, mutta usein en tahdo sitä kuulla, kun talvitakkini on niin paksu ja kun en enää kuljeta puhelinta mukanani sisällä. Saattaa mennä tuntikausia jopa päiväkin, ennen kuin alan kaivata sitä pirulaista.
Etenkin yövuoroviikolla on ihme jos vastaan. Olen joko nukkumassa tai sitten juuri menossa tai kellun keinounessa lusikoiden apetta naamariin tai hermoillen valmistelemassa töihin lähtöä. Niin se vain menee. Ja nyt kahden huonosti nukutun yön jälkeen en ole juttutuulella. No at all. No way ja silleen. Siispä puhelin on äänettömällä. Toivon tekstiviestinä asiat. Sittenkään en aina vastaa ajallaan, enkä ainakaan toimi kuten haluttaisiin.
En lähtenyt viemää tavaroita kollegalle, koska tässä oli muut väännöt päälimmäisenä, vaikka mielelläni tavaroista olisin luopunut ja hän niitä tarvii. On vertainen kaikella tapaa, joten siitäpä syyllisyyttä joudun nyt kantamaan. On sekä omaishoitaja lapselleen, töissä samassa paikassa ja vetää kerhoa minun jälkeeni ja on vielä kyläyhdistyksessäkin.... plääh.
Osa syy lähtemättömyydelle löytyy siitä, etten tiedä mitä piti viedä. Ja sen lisäksi täällä on taas kauhukeli. Eli lämpö nousi ja lumet suli ja puro sanoi puli puli, mutta teillä. Ja kun meillä on se rinnetontti.... se on ihan jäässä. Onneksi ei tarvitse huomenna lähteä aamusta minnekään. Jospa tuonne tielle ainakin löytyisi jotain hiekan tapaista.
Ostin taannoin säkin hiekoitussepeliä. Meillä on jossain ns. sentraalisantra, mikä ei välitä puheluita vaan heittelee hiekkoja... voisi huomenna ulkoilla avustajan ollessa ja etsiä samalla kaikkia kadonneita vehkeitä, kun esittelee paikkoja.
Kommentit