Mies on muutaman viikon jälkeen nohevoitunut. Halusi aamuyöllä vessaan. Eli tällä tasolla meillä.

Eihän siinä mitään, mutta kun heräsin siihen koirien nirskutukseen ja tajusin, että eilen illalla totesin ihan turhaksi kiitoradan puhdistamisen, sillä aamuisin vierestä löytyy kusinen olio, joka ei ole haaveillutkaan vessaanmenosta.

Nyt kello oli 4.30 maisemissa ja käänsin vain kylkeä. Puolen tunnin päästä miestä ei kuulunut takaisin ja minulla oli jo hätä itsellänikin, kun kerran on herätetty.

Laitoin valot ja mies seisoo eteisessä vessanoven edessä. Minä koukkasin törkeästi vessaan sisään, sillä puolen tunnin odotuksen jälkeen joutaa odottaa vielä minun käynnin ajan. Ja luultavasti homma oli hoitunut jo eteisessä vaippoihin, sillä mitään vedettävää pönttöön ei tullut puolen tunnin session jälkeen. Yllätys.

Minä puolestani luovutin ja keitin kahvit, sillä mitä väliä enää kun kello oli jo puoli kuusi. Sama jos juo ne pirun kahvit ajan kanssa ja kiskoo miehen ylös seitsemältä valmistautumaan päivän terapiaan ja silmäpolilla käyntiin. Silmänpohjiin ehti tulla diabeteksen vaikutuksesta muutoksia ja niitä on hoidettu muutaman kerran laserilla. Hoito jatkuu niin kauan kuin löydöksiä on.

@ @ @

Oma elämä on tosiaan vieläkin kahden vuoden päästä miehen sairastumisesta yhtä mylläkkää. Ajoittain näen tulevaisuuden miehen hoitamisessa, mutta ajoittain tuntuu, etten jaksa edes yhtä päivää. Jotensakin on kuitenkin sellainen tunne, että matkalla kuitenkin johonkin jaksamisen tasolle tässä ollaan. Hitaasti, mutta varmasti.

En sitä sano, etteikö mies voisi joutua laitoshoitoon, mutta se ei ainakaan ole tavoitteeni, joten se on paljon se. Nyt haetaan vain palikoita, joilla laitoshoitoon joutuminen estetään ja etenkin miten minä saan tunteeni tasaantumaan. Onneksi noiden seesteisempien ja positiivisempien tunnetilojen määrä on ollut kasvamaan päin. Eikä syynä ole tämä perkeleen kevät.

@ @ @

Siis että tämä kevät on sieltä ja syvältä.

En jaksa sen enempää töitä kuin jos olisi armahtavan säkkipimeää. Paskapuhetta. Uskonkin vakaasti, että kevätväsymys on totta ja kevään ihanuus johtuu siitä, että se on suuri lupaus kesästä niille, jotka ovat kesää kaivanneet.

Minähän odotan aina syksyä. Että se siitä. Ehkä olen talvi-ihminen ja syksy on lupaus talvesta. Pitäisi joskus elää kaamos pohjoisessa. Että josko sitten meikäläisen mieli muuttuisi. Epäilenpä vain.

Joka tapauksessa mökin vuokraaminen Posiolta on saanut taas ajatukset liikkeelle. Istun koneella tuntikausia selvittäen reittejä, kohteita ja kaupan sijainteja sekä kauppojen kunnalta saamia toiminta-avustuksia. Uskomatonta. 

Toinen ahaa-elämys tuli eilen. Että miehen sukulaiset ovat kaikki 30-40 -luvuilla syntyneitä, joten kohta täällä ollaan lähes ainoita suvun edustajia. Siis lähisukulaisista. Tai noita miehen serkkuja on yhdestä pariskunnasta siinnyt ja kolme niistä jäänyt tänne, muttei juurikaan ole niidenkään kanssa yhteyttä pitänyt.

Toisaalta pelko, että joutuisi omia appivanhempiaan joskus hoitamaan ja toisaalta Mikä helvetti minua tänne sitoo, kun mieli halaa Lappiin? - havainto, on saanut minut todella miettimään, pitääkö minun jäädä tänne asumaan?

Olen kiintynyt tähän mökinhörskään, mutta tämä vaatisi kohta uudelleenrakennusta. Minulla ei ole vakityötä ja ei tulekaan, jos en mielistele nuoleskelemalla ja se kun ei onnistu minulta kyllä.

Lapsuudenkotiin en halua. Sinne kaupungin iloihin. Äiti kyllä tuskailee sen omakotitalonsa kanssa, mutten minä kykene ikinä siellä enää asumaan. Vaihdoin kirjat lapsuuden kaupungista 21-vuotiaana ja olen siis asunut jo 24 vuotta tässä kunnassa.

Jos onkin aika lähteä ja vaihtaa maisemia. Lähtisi työn perässä. Hakisi vakipaikkaa pohjoisesta. Kai ne hoitaa siellä ukkeliakin. Sitä kai ei voi jättää. Ja tilaa pitäisi olla eläimillekin.

Ja kuitenkin. Lapsuudenkodista luopuminen on ollut tuskallista. Ajatus, että joku muu vieras ihminen sen joskus ostaa jne. Mutta siellä en ole rakentanut mitään, en kasvattanut mitään puuta. Täällä olen. Ollut ainakin mukana ja käsiemme ja aivoituksiemme jäljet juuri tässä pihassa näkyy.

Mutta muuttoajatukset ovat tulleet mieleen viime aikoina. Että näennäisiä on sidokset oikeasti tähän seutuun. Varsinkin, jos ei ole töitä.

Tyttökin haikailee pohjoiseen. Ehkä odotan hänen siirtoaan ja katselen sitten siitä lähettyviltä sitten sen mummon mökin. Ehkä odotan, että poika saa opiskelut päätökseen ja vasta sitten lähdetään etsikkomatkalle pohjoiseen.

Toisaalta on hyvä, että tietää olevansa todellakin vapaa tekemään tällaisia ratkaisuja. Jos vain pääsisi näistä itse luomista sidoksista eroon.

@ @ @

Ja työt kutsuu. Mies on jämähtänyt kahvinjuontiasentoon. Avustaja tulee kolmen vartin päästä ja taksi kohta sen jälkeen, joten liikettä töppöseen. Siis minulle. Sekin on siirtynyt minun kannettavaksi. Kiire.