Toinen pelätyistä aamuista takana. Se enempi pelätty.

En osannut tavoilleni ja kuulle uskollisena nukkua ennen keskiyötä. Ja sitten kolmen aikaan nukuin, kun heräsin siihen ääneen, joka syntyy vessanovea avattaessa hitaasti. Hemmetin saranat. Mies oli vessassa ja ei osaa enää takaisin, sillä on pimeässä mennyt ja valoissa seissyt liian kauan, joten ei näe ottaa suuntimia.

Sitten kello soikin jo 4.40. Kahvia tulemaan, ukkoa pesuhuoneen kautta keittiöön kahvia juomaan. Omat kahvin naamariin. Ja riisikakut. Sitten ukko su'itaan kuntoon ja telkkarin ääreen asemiin tyttöä ja etenkin taksia odottamaan.

Ja taksilla oli asiaa. On nyt vakiukko palannut ja ihan h-moilasena, että aikataulut oli mitkä. Ja neuropsykologi oli antanut käyntikerrat sitten taksimiehelle ja meillä ei ole mitään tietoa muusta kuin ensi maanantaista. Aikoja oli annettu kesäkuulle asti. Jep.

Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt viime päivien tapahtumiin. Ei siis sen hälyttävämpää.

Mies toi minulle puhelimen, kun se oli soinut. Lähti sen jälkeen verstaalleen. Joten hänessä sentään on positiivista energiaa, vaikka heräsi yhtä aikaisin. Mutta huomenna olis taas hilattava perse tuonne työmaalle.

Ei auta, että kävin toisen jutun takia ison pomon juttusilla ja sain tukea jatkoja ajatellen. Ja kaikkea ajatellen. Tai että sairaanhoitaja kehui minut opiskelijalle maasta taivaaseen. Tekisi mieli lintsata huomenna. Että jos jalkaa kolottaisi tai jotain. Jännä juttu, ettei edes tuollaiseen kykene. Ei ole koskaan kyennyt. Tai erittäin harvoin. Ja en silloinkaan ole sitten nauttinut.