Tekemättömyydelläkin.

Olen kotini vanki. Taloni vanki.

Ainoa tehtäväni tällä hetkellä on flunssaisen tytön hemmottelu, näemmä. Hänen vieressään parisängyssämme makoilu ja tv-kanavien vaihtaminen. Olen kylläkin vahvasti mukana päätöksenteossa.

Käväisen ulkona vain hetkeksi. Navetassa kanit ruokkimassa ja liiteristä puita hakemassa.

Ulkona on ollut usea sateeton päivä ja se tuntuu. Oireita allergiasta minullakin.

Auton nastarenkaat pakottavat hillitsemään loppuja menohaluja. Menemiset on syytä rajoittaa tälle omalle kylälle. Jo pojan hakeminen toissa aamuna naapurikunnan rautatieasemalta sai veren kohisten virtaamaan poliisiin törmäämisen pelossa.

No, en minä oikeastaan pelännyt niin paljon, mutten soisi nyt heitä kohtaavani, sillä tässä on ehkä pakollisempaakin ajoa sakkorenkailla ennen suvikumien saantia, joten syytä olla kotimaisemissa.

@ @ @

Mutta aamukahvin jälkeen tunsin jo hieman sellaista tutinaa, että kauanko minä tätä tällaista jaksan. Tiskaamista näyttää riittävän ja ruoanlaittoakin, mutta kun pitäisi tönkää joka kohtaa tuolla pihalla, ennen kuin on myöhäistä.

Tänään tosin on tärkeintä, että saisin Kelalle sen haluamat paperit hoitotuesta ja kuntoutuksesta. Vihaan hakemuksia. Veroilmoituksenkin tein netissä. Noin vaan. Pitänee vierailla kohta Kelan sivuilla, löytyykö vastaavaa palvelua sitten sieltäkin.

Sitä paitsi. Hakemuksiin olisi saatava miehen allekirjoitus ennen eteenpäin laittoa ja mies tulee vasta torstai-iltana kotiin.

Joopa-joo.