Juu, tekemättömilläkin on kahvipaussinsa.

Minä harmittelin tuota lupausta tulla verstaalle. Juuri kun minulle olisi voinut tulla hetken mielihäiriö ja halu lähteä pihalle. Minä käsken tänne puolet avohuollon palveluista. Ja mistä itsekkäistä syistä terapeutti toimikaan... kertoi haluavansa keinuhevosen kummitytölleen. Eka meni jollekin viime kerralla ja nyt ...

joutaahan ne. Jääköhän lapsenlapsille yhtään? Ja helvetti. Ei ainakaan rahaa antaisi. Toinen puhelu siis asian tiimoilta. Älä anna rahaa, ettei mies tee temppujaan ja painele omin luvin kauppaan.

En tiedä kuinka tarkkaan luette näitä höpötyksiä, mutta taannoin viikko sitten lähestulkoon, minulla oli varsinainen onnen iltapäivä renkaiden, addressien yms. kanssa.

Kukkakaupassa vietinkin aikaani olosuhteitten pakosta (minulle tuntemattomat asiakkaat osoittautuivat vainajan omaisiksi ja avustajan äidiksi ja sisareksi....) odotellen muiden poistumista. Vietin aikaani Kekkilän kuvaston kanssa. No, olenhan minä enempi Biolan ihmisiä kuin Kekkilän, mutta nappasin sitten sen hikiseksi virttyneen ja kaikesta huolimatta lukemattoman luettelon mukaani.

Koska sellainen äärimmäisen pieni kiinnostus puutarha ja yleensäkään pihatöihin on minussa kevään aikana virinnyt, ajattelin, että ihan ruokapöytään jätän ja lukaisen teoksen pois.

Siitä on nyt lähes viikko sitten niin. Ja lehti odotti kahvitauolla minua. Ei siksi, että olisi perin juurin kyllästyttävä tapaus, vaan jään miettimään näitä tarjolla olevia ideoita. Parvekelaatikoihin reikiä pohjiin jne. Vanhoja parvekelaatikoitahan minulla on. Aion hankkia taas valkoiset, sillä tummat kuumuvat liikaa. Ja ja no, muistan kyllä miksi hommasin tummat: vihreitä siksi, että valkoiset muuttuivat kellertyneiksi ja yhdestä lähti palanenkin. Ruskeita siksi, että hukkasin ne vihreät yhden talven aikana.

Eli nyt olisi väriä tarjolla. Niin, paitsi niitä valkoisia.

Kesäopas löytyy muuten kekkilän sivuiltakin. Tosin tämä sivusto näkyy ihan valkoisena. Onkohan minulla jokin säätö nyt mustavalkoisena? Pitäisi lähteä herättämään tuo intervallilainen tuolta kissojen keskeltä. Sillä on vuorokausirytmi pahasti hukassa. Lääkkeitä ei ole enää käytössä, mutta tuota lähinnä unipuolen häiriötä kuulema on.

Jaa-a. Eksyin aiheesta. Siis oppaan sivulla 52 neuvotaan miten saadaan aikaiseksi Tynnyrillinen lumpeen lumoa. En minä nyt niin innostunut, mutta luinpahan jutun uudestaan ja uudestaan. Siksi, että en juurikaan kauempaa pöydässä viihdy, vaan sivujakaan ei tule juurikaan käänneltyä, kun jo häviän paikkaan B.

Ja tässä samaisessa jutussa jäinkin miettimään kohtaa: "Vanha punaviinitynnyri on kaunis istutusastia kesäkukille, mutta siihen saa loihdittua myös ihanan lumme-ja vesikasvialtaan. Tynnyreitä on tarjolla sekä uusina että kierrätettyina. Kaikki puutynnyrit soveltuvat vesialtaiksi...." Että missä niitä kieriteltyjä kuten minä onneton taas menin lukemaan (sieluni silmin näin tynnyrin kierimässä loivaa rinnettä alas. Onkohan ne halvempia vai kalliimpia, varsinkin, jos eivät kieri valmiiksi ostajan pihaan?) tai edes uusia myydään?

Hei sinä viinijuoppo, heitä mulle tynnyreitä. Se tuleeko niihin kasvamaan sammalta tai sitten vesikasveja sun muita hörsylöitä, onkin vallan toinen juttu, mutta hienoja ne tynnyrit olisivat.

Voi, kun tuo toimintaterapia tuolla verstaalla jo päättyisi. Minä voisin, vaikka vaikka lähteä kirkolle hankkimaan ystävien lapsille ylioppilasruusuja. Jep sitä aikaa taas.

Huomasin, etten ole laittanut koko päivänä musiikkia soimaan. Olen ollut niin saamaton. Tai tajuton. Koko ajan niin kuin menossa jonnekin muttei kuitenkaan minnekään. Jossain vaiheessa eilen illalla tuli mieleen Rainbow. Että sitä pitää soittaa. Jännä juttu, mutta meillä on cd:lläkin, mutta pennut on ryövännyt ne ilmeisesti isältään. Ei jälkeäkään levyistä. Enkä jaksanut kiivetä roikkumaan sängynlaidalle, että ylettyisin LP-levyihin, kun niitä on sittenkin hankala selata niskat kenossa ja keikkuen sängyssä ja tyhjän päällä.

Joten nyt sitten soi taas mieskuoro. Mieskuoro on ainoa kuoro jota siedän. Naiskuorot on ihan out. Oopperoissa jotenkin sen korkealta ja kovaa kestän, mutta itsekin matalana alttoäänenä, pidän korkeita ääniä epäinhimillisinä hätähuutoina. Joita siis aivan syyttä ihannoidaan yleisesti. Tai ainakin minun nuoruudessa. Oli halveksittavaa olla alttoa laulamassa. Mutta sen ansiosta voitimme kuorona jonkun kerran, kun minä ja kaksi kaveriani päätimme tehdä altot. Opettaja joutui muita ojentamaan, ettei vain altto kuuluisi....

Huomasinpa vielä senkin, että halu nähdä ystäviä, niitä jotka tunnen livenä ja näitä nettiystäviä, joiden kanssa kuitenkin on jakanut elämänäänsä enemmän on suuri nyt, kun on aikaa työltä. Ehken minä ole menetetty sosiaaliselta elämältä. Tosin hankaluuksia näkemisille on aiheuttanut ne nastarenkaat, mutta kaipa niin harvoin käyn vierailuilla, kun minut on haettukin kylään, jos olen liikaa venkoillut.

Ääh, keksin taas jotain ajanvietettä viideksi minuutiksi. Ei ainakaan kahvitaukoa, röyh.