Istun koneella, kun en pääse toimintaterapian takia syömään. Ketuttaa, kun vakiterapeutti on yleensä verstaalla miehen kanssa ja kerkiän tehdä jotain täällä sillä aikaa. Nyt tämä sijainen ei tietenkään osaa siellä tehdä mitään ja ymmärrän sen täysin.

Olin vain niin vihainen jo kaksi päivää, että toiminterapia on aamupäivällä ja minä menen iltavuoroon. Ja tilannetta pahensi tuo hitonmoinen kuumuus sekä töissä että öissä. En saanut kahteen yöhön nukuttua. Ensin mies valvoi. Minä annoin toiseksi yöksi hänelle unilääkettä, joten hän nukkui, mutta levottomasti ja kuorsasi ja oli pudota sängystä. 

No, viime yönnä ilmojen viilennyttyä sain nukuttua. Mutta heräsin jo puoli kuudelta virkeänä, joten päivästä tulee pitkääkin pitempi, ennen kuin iltavuoro on lusittu. Joten ajattelin antaa huutia ja perua ensi viikoltakin terapian, jos sieltä tulee joku täti, joka valittaa ympäristöstä, hoidosta jne.

Ei tullut. Minua nuorempi, kai, kaikki kohta on  minua nuorempia. Ja alkoivat vähin äänin koota puista hirsimökkiä keittiönpöydän ääressä. Mutta estävät minun eväiden laiton ja tiskaamisen, sekä syömisen. Onneksi menen vasta kahteen, joten jospa se tästä sitten taas.

Pitänee mennä nyt rakentamaan, jotain kalenterin tapaista miehelle, kun otamme sen toimintakeskuksenkin mukaan kuvioihin, ei kohta kukaan tiedä, kuka tuo ja kuka hakee ja kenet.

Morkkista tunnen nyt töissäkin. On koettu ennenkin ja kyllä se siitä menee. Ilmeisesti tällainen puolikkaan tekeminen ei anna tuntumaa työhön ja tulee tehtyä kaikkea ja varsinkin jättää tekemättä jotain.