Saimiri tykitti kovilla ja kehui kirjoituksiani ilotulitukseksi. Hauskaa etten tapa ketään lukijaa ahdistukseen, vaan oma jälkiviisauteni vallassa suollettu päiväkirjamainen kerronta nousee ilotulituksen tasolle. Edes joskus.

Tarkoitus ei ole kylläkään värittää harmaata arkea, vaan enempi kai sitä näkee asiat humoristisessa valossa pari tuntia tapahtuman jälkeen. Ja varsinkin kun työnteko on kuin tervaa (meinasin kirjoittaa kermaa...) on mukava käydä noitumassa omaa laiskuuttaan ja levähtää senkin ajan tuotteliaasti sallien samalla toisten vilpittömät naurut saamattomuudelleni.

Ja harva varmaan tietää, miltä tuntuu jakaa koti vieraiden itsetietoistenkin ihmisten kanssa, jotka tulevat muka auttamaan miestäni, joka on vammautunut. He kantavat huolta miehestäni ja esittävät asiansa miehen kannalta. Bla-bla, sille siis että heillä on mieheni lypsylehmänä ja motiivi tehdä itsensä tarpeelliseksi, jottei lehmä ehdy.

Avustaja ei toki kykene juonittelemaan, siitä olen lähes satavarma. Mutta hän työllistääkin melkoisesti vielä tässä vaiheessa, kun opetan häntä talon tavoille. Pah.

Niitin eilen heinää nurin. Miten ei tänään oikein iske kipinää? Pitää kuitenkin lähteä. Ei auta muuta kuin valittaa tätä kuumuutta. Mutta heinä kuivaa jo pellolle ja on ikävää nostaa seipäälle, kun tahtoo heinähangosta valua jo matkalla mun päähän.

Töissä pimahdin kollegoille. Ja aiheesta. Vastuuntunnottomuudesta. Jätetään kännykkä kanslian pöydälle ja päätetään, että minä en ottanut sitä. Siis unohdin. Täh. Uusi juttu taas. Tästä lähtien taidan ottaa siis kännykän ja ilmaista puheaikaa ja todeta, että minun viaksihan se laitetaan, jos kännykkä jää pöydälle.

En ala kertomaan nyt värikkäästi, mitä asioita tuohon tilanteeseen liittyi, mutta on ihan tavallista toimintaa, että katsotaan kuuluvan jollekin, joka jo meni. Sitten vain jätetään se siihen pöydälle ja ei tuoda sille, jolle se muka kuuluu. Kuullostaa siltä, ettei ollutkaan niin varmaa se kuuluminen kun ei ole munaa sitten tuoda sitä kännyä sille, jolle se kuuluu.

Syö vain pirusti tuollainen käytös. Ja se on tavallista, koska työpaikallamme puhutaan pahaa takana. Ja niinhän minä teen nytkin. Että se siitä. Ehkä minä joskus opin tuon asian, kuten senkin että on helpompi antaa asukkaalle happiviikset, että se on tyytyväinen, kuin ajatella tappavansa liialla hapetuksella muutenkin olematonta solukkoa... voi vittu. Enkä edes pyydä anteeksi.

Mäkäräiset rakentavat kinttuuni kahletta. Tulehtuneita puremia on kintuissa ja taidan tästä lähteä hakemaan koko rengasta kohta. Jännittää milloin on pallo kintussa. Vai tuleeko mahtavat peräpukamat tai kenties peräsuolen ulosluiskahdus. Ääh.

Että tälläinen suutari ilotulitusten keskellä. Tämän takia en juurikaan kirjoittele työvuorojen keskellä. Kun suutariksi jää.