Tulihan aamusta kirjoitettua se sähköpiikin hävittämä pitkä postaus tuolla otsikolla, mutta toinenkaan yritys ei johtanut kuin lähes blancon postauksen livahtamisen julkisuuteen.

Herääkin kysymys, kenen mielestä minun olisi jo pikku hiljaa aika tukkia suuni. Juu, ei tarvii kulkaa viitata!

No, muistelenpa aamun uudestaan. Se alkoi nimittäin paskamaisesti. Mies tosin nousi ennen näkemättömän notkeasti pahnoilta - kuivilta selllaisilta, ja hiiviskeli vessaan. Valitettavasti maha toimii vieläkin. Mutta kai se siitä taas herkii.

Siinä yrittäessäni pakata yönsaalista vaippoineen muovikassiin, olin ilmeisesti puristanut paketista tipan jonnekin. Alkuperäinen putoamispaikka jäi epäselväksi, sillä päkiäni oli keksinyt kolmiomaisen kuvan painannan kivaksi pikku aamupiristykseksi. Kuin kivikirveen kuvia.

Paskamaista. Eikä kai tarvii kysyä mistä sitä tulee. Kaikesta elollisesta, loppujen lopuksi ainakin.

Mutta huomasin vain, ettei tosiaankaan kaksi viikkoa auta jaksamaan edes päivääkään. Eli väsymys on aika rankkaa. Nimet häipyvät mielestä ja kaikki järjestyy hieman dead linea rajusti hipoen.

Mutta ehkä se ruumis pysäyttää, kun järki ei. Flunssa sen kuin jatkuu. Jos tämä on sikainfluenssaa, pääsen helpolla ellei tauti yritä hiivuttamalla tappaa.

@ @ @

Sitten nämä ihanat elukoiseni. Koirat kuulivat, että kuistilla on joku. Ja arvasin, että lintu. Talitintit shoppailemassa pikaruoan kanssa. Ötökkäverhot ei näitä oppivaisia lintuja pelota, mutta irtipäästetyt koirat saavat lintupolot paniikkiin ja lentämään päistikkaa kuistin ikkunoita, mikä helpottaa näiden ei-lintukoirien metsästystä.

Niinpä määräsin koirat portin taakse että pääsen ulko-ovesta yksin kuistille tarkistamaan tilanteen. Siellä oli punarinta tai joku samantapainen. Paskansi kädelle kiitokseksi ottaessani sen kiinni ikkunalaudalle viritettyjen värillisten viinipullojen takaa. Eihän se tiennyt vaihtoehdoista mitään ja että kohta se liitaisi läheiseen pusikkoon onnellisena pikkulintuna.

Ja kun palasin sisälle päästämään koirat nahoistaan, nuorempi onnistui kaatamaan juomakupin nurin. Sen joka yleensä on lähes tyhjäksi nuoltu. Ei ollut nyt, joten viimeistään nyt päkiäkin puhdistui isännän paskasta.

@ @ @

Tämän lisäksi sossuntäti vastasi. Kertomalla kuinka kalliiksi ko. suunnitelma kunnalle tulee päivässä ja kuukaudessa. Että häpeä nyt vähän, kun semmosta mennään pyytämään.

Annoin palautetta, ettei minun ykkösasiani ole nyt ehkä paljonko kunnalle tästä kustannuksia tulee. Kaikki maksaa, mutta kyllä minä onnistuin pahoittamaan mieleni. Ihmettelin vielä sitä, ettei sillä varmaan hintaa ole kunnassa määriteltyä, kun odoteltiin vammaispalvelulain mukaista avustajapäätöstä melkein vuoden. Sinä aikana mies lähes tulkoon makuutettiin vuodeosastolla täydessä terveyskeskuksessa ja kaikki kuntoutus odotti kotiuttamista.

Tosin romahdus toimintakyvyssä tapahtui kesällä 2007, kun uusin aivoinfarkti hoidettiin mahatautina.

On ilo kuulua tähän tiimiin. Turha hurskastella enää mitään.

Sosiaaliasiamies, johon siis olen pitänyt jatkuvaa yhteyttä, rohkaisi nyt odottamaan, mitä tuleman pitää, sillä hänestä viesti ei ollut kieltävä. Mutta kehotti taistelemaan hyvään lopputulokseen pääsemisestä.

Auts. Jos sossutäti lukisi tätä blogia. Mieheni neuropsykologi lukee kuitenkin. Hän oli huolissaan jaksamisesta ja kerroin kuin kerroinkin, että terapoin täällä itseni takia ja myös tietoa levittääkseni kokemastani. Kaikkine karvoineen ja - paskoineen.

Joten annoin osoitteen, toivottavasti oikean, sillä ei sitä tule kirjoitettua usein.

Mutta kuten kakkos avustajamme sanoi pari viikkoa sitten hänen luonaan käydessämme, AVH on omaisten tauti. Ja saman olen lukenut monesta kirjasta. Mitä pahemmat on seuraamukset, sitä pahempi on omaisen osa. Siksi tuntuukin kohtuuttomalta, että sairastuneen lähisuku ei joudu aivopestäviksi, että osaisivat käsitellä omia tunteitaan omissa kodeissaan eivätkä tulisi sitä lähiomaiselle purkamaan ja syyllistämään.

Sossutäti hoitaa syyllistämisen meillä. Hyvä että miehen suku tuli ulkoistettua ajoissa. Sekin jos olisi vielä.