En tiedä onko hyvästä, että on aikaa miettiä kaikkea. Mutta pari viikkoa tässä on elämää tuhlattavaksi - ja voimia kerättäväksi.

Näen kyllä selviä oireita etenemisestä. Ei uupumuksen, huh, huh. Se kyllä jo on aika napakasti minussa. Mutta muutoin ajatukset kieppuu välillä vinhaan lennokkaina ja kirkkaina. Sitten seuraa se surullisen kuuluisa syöksykierteen jälkeinen mahalasku.

Puran negatiivisia tunteita milloin mihinkin. Mieliäännähdys on näinä päivinä ollut: Voi hevonvitunpaska... että sillä tasolla mennään.

Masennukseen viittaavaa ei ole ollut. Väsymystä kylläkin, mutta varmaan kaikki vaan nyt tuntuu siltä, että on nukuttava. Tosin aamuisin olen sännännyt kuin hengenhädässä metsälenkille. Tytär kielsi huomenna enää menemästä. Lihakset kun ei kuulema kerkiä palautua rääkistä. Täh?

No, en jaksa rääkätä lihaksia edes kipeäksi. Mutta hilaan jaloiksi kutsuttuja alaraajojani vuorotahtiin iPodi korvillani. Pelkään jo, etten kohta lähde metsäänkään ilman musiikkia. Niin kuin olen nauttinut aina hiljaisuudesta. Tai kenties on saatava aikaa ajatuksilta itselleni. Toisaalta metsässä kulkiessa ajatukset yleensä loksahtelivat kirkkaina tulostuskelpoisina omille paikoilleen käyttövalmiina.

Mutta jos tämä musiikin pakkokuunteleminen on tarkoituksenmukaista? Uuvuttaa tämä päässä pyörittelykin.

No, lenkille lähden siinä kahdeksan maissa maha tyhjänä - tai kahvilla kyllästettynä. Polttaakseni vanhoja rasvavarantoja... ja hyvin olen vuorotahtia jaksanut. Eikä pumppukaan pääse pompottelemaan omia rummutuksia, kun on lääkitys päällänsä.

Tänä aamuna lenkiltä tultua ei ollut keinuasiaa. Vettä ripotteli juuri kotiintulohetkenä jonkin verran, joten ajattelin siirtää ko. toiminnon tuonnemmaksi.

Siirsin keinusta eilen ostamani pallogrillin, jota kohtaan tunnen vihaa. Sillä ostos meni omien paineiteni takia eilen hieman poskelleen. Menin näet eilen paikalliseen rautakauppaan. (Herranjestas. Nii-in. Rautakauppaan. Se palvelu, pätee täälläkin.) Ajattelin kiireissäni nappaavani pallogrillin kainaloon ja jatkaa matkaa vielä niihin neljään likkeeseen yhteen kirjastoon. Kaikkiin selvät nopeat liikkeet ja kotiin.

Teinkin grillikaupat noin kolmessa minuutissa. Tavara piti noutaa varastosta. Alkoi jo hiertää kaulus ja vasen kenkä. "Siellä on varastomies, joka sen antaa." Selvä lupaus. Kävelin siis varastolle. Ei näy miestä. Ei varasto- eikä mitään elollista. Ei edes lattialle paskannutta varpusta.

Odottelen siinä, että kyllä kai se ymmärtää tulla tähän. Vai pitäisikö mennä tuonne ulos? Vai olisiko tuo purkamassa tuota rullakkoa, kun tuli häirityksi? Odotan pitkät kolme minuuttia (siis luultavasti) ja katson kuittia, joka osoittaa rahojeni jo siirtyneen tuonpuoleiseen. Kuitti ilkkui minulle, että ähäs kutti, siinäs seistä tollotat kuin ääliö. 

Pari autoa heittää rinkiä varaston läpi. Etsivät autolla varastomiestä. Ette etuile saatanan jupit.... lähden sisälle. Kiljaisen korkealta ja kovaa, että missä se varastomies on, kun pitäisi kyllä jo jatkaa matkaa. Yksi myyjä soittamaan, minä ulos odottamaan.

Ei näy ketään. Ei tule ketään edes sanomaan, että kukaan olisi tulossa. Painan takaisin ja sanon, että mikä homman nimi on. Jos olisin tiennyt että sitä saa odotella näin kauan, en olisi ostanut ollenkaan. Täti lähti itse antamaan varastolta. Mutta niin. Sain kuulla matkalla, etteivät he voi tietää missä varastomies. Prkl. Minunko sitten pitäisi. He ovat kummatkin samassa työpaikassa ja se on kyllä heidän ongelmansa.

En sanonut prkl. Sanoin, ettei tällainen ole oikein, että rahat kelpaa ja tavaraa saa odotella tietämättä edes tuleeko kukaan. Tuntui vain olevan, että vika oli minun kärsimättömässä asenteessa. Minusta vika oli heidän konseptissaan. On kohtuutonta, että grilit on varastossa, josta asiakas ei voi itse noutaa ja töissä on yksi varastomies, joka muuten siinä hötäkässä tuli siihen paikalle yhden jupin kanssa ja ryhtyivät rakentamaan ihan ajankanssa takkaa siinä kuin olisivat olleet saunaan menossa tai jotain.

Että HVP koko pulju. Mietin, että menenkö enää ja miten toimin jatkossa, kun kuitenkin menen. Siis teen kaupat tästedes vasta kun olen saanut tavaran. Varsinkin, jos voin sen itse autoon kantaa.

Että sellainen pallogrillitarina tällä kertaa. Olin vihainen vielä apteekissakin. Kirjastossa hain vain Matteus Passion kolme cdtä, jotka siirsin nyt koneelleni. Olen epäonnistunut ostamaan ko. levyjä jo vuoden. Aina on loppu ja tulossa. Joten varastin kunnalta. Tämä on terapiaa minulle, kun odottelen tämän henk.koht. kärsimysnäytelmäni loppunäytöstä.

Hah, loppunäytökselle. Näytelmän roolituksista ainakin yksi menee uusiksi. Jään sitten sinkkuilemaan tänne kotiin. On tämäkin elämää. Selkeämpää olisi erota, kun ei tiedä kohta mikä pää syö ja mikä paskoo.

Kauheata angstia. Saatte nauraa taas minulle. Siis naurettavaahan tämä kaikki oikeasti on. Kun ei tarvitsisi tässä tätä osaa näytellä.